keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Budapest 9.-12.3.2013

Kierrokseni Itä-Euroopan turuilla ja toreilla saivat jatkoa Budapestin pikavisiitillä. Tapana on ollut käydä joka vuosi ainakin yhdessä maassa, jossa en ole aiemmin vieraillut. Tällä kertaa vuoro lankesi Unkarille. En tiennyt maasta oikeastaan mitään muuta kuin etäisen kielisukulaisuuden, runsaat konsonantit, paprikan ja Tokajin viinin, jonka valmistuksessa käytettävää astiaa kutsutaan nimellä puttonyos ja viinin makeus määrittyy sen mukaan, onko mukana 3, 4, 5 vai 6 kyseistä pömpelillistä.

Toiveissa on matkustaa joskus naapurimaan Wieniin, mikä jäi ainakin toistaiseksi hautumaan huomattavasti kalliimpien lentojen takia - tai sitten en vain osaa etsiä oikeista paikoista.Tietysti jos päässä olisi ollut aivot, olisin suunnitellut välisiirtymän junalla ja viettänyt samalla kertaa pari päivää sekä Budapestissa että Wienissä.


Lentokentällä liikuskeli runsain mitoin luvattuja huijaustakseja - ja myös varoituksia näistä "cowboy" -touhuajista. Virallisempaa Fö-taksia taas edusti terminaalin ulkopuolelle sijoitettu koju ja parin kolmen auton rivi, joka toimi kuin itäeurooppalaisessa Strömsössä: luukulla käytiin kertomassa määränpää, ja vastineeksi saatiin kuitti, jossa oli selkeästi kerrottu (kohtuu)hinta kyseiselle matkalle ja joka sitten annettiin eteenpäin kuljettajalle. Parinkymmenen kilometrin taival maksoi 6000 forinttia eli melko tarkalleen 20 euroa.

Kohdallemme osui niin hyvin englantia taitava kuljettaja, että hän kertoi mahdollisuudesta soittaa kuitissa näkyvään numeroon, jolloin paluumatkan saisi 4500 forintilla eli 15 eurolla. Tätä myös hyödynnettiin. Olin etukäteen vaihtanut rahaa hieman ylimääräistä nimenomaan taksimatkoja silmälläpitäen, mutta 6 puttonyoksen tokajin halvasta hinnasta seonneena olin hukannut viimeisen 5000 Ft:n setelini markettiin. Tästä aiheutui lieviä ongelmia paluumatkalla, koska kuljettaja ei yrityksistä huolimatta saanut korttipäätettään toimimaan. Meidän ei auttanut muu kuin juosta etsimään 2B-terminaalista pankkiautomaattia, joka apua kysymällä onneksi löytyikin alakertaan piilotettuna, ja sillä välin kuljettaja teki ylimääräisiä kierroksia autollaan välttääkseen pysäköintisakot. Rehellisinä matkaajina palasimme ojentamaan hänelle viisitonnisensa - sisältäen tässä tapauksessa vaatimattoman 10 % tipin.


Pitkän harkinnan jälkeen olin valinnut hotellin Tonavan länsirannalta eli Budan puolelta aivan linnakukkulan kupeesta. Päättelin länsipuolen turisteista huolimatta hieman rauhallisemmaksi majapaikaksi kuin Pestin, eikä kävely- tai metromatkailu ole ennenkään muodostanut ongelmaa. Hotel Castle Garden Lovas -kadulla oli kelpo valinta, joskin 38:n huoneensa myötä huomattavasti pienempi kuin millaiseksi sen alun perin hahmotin. Sehän taas ei haitannut mitään, varsinkin kun varhaisina varaajina saimme kolmannen eli ylimmän kerroksen "kulmahuoneiston", jossa oli oma terassi ja näköala sekä itäpuolen kadulle että etelään päin linnakukkulalle. Talvitarjouksena 2 hengen huone maksoi 69 euroa yöltä tavallisen 120 euron sijaan.


Punaisen eli M2-metrolinjan Széll Kálmán tér sijaitsi näppärästi viiden minuutin kävelymatkan päässä suoraan katua alas. Tätä alamäkivyöryä hyödynnettiinkin sitten ahkerasti. Oikeastaan vasta kolmannen päivän jälkipuoliskolla meille valkeni, että linna-alueelle kätevästi johtava Wienin portti (Bécsi kapu) sijaitsi noin sadan metrin päässä, mutta ylämäkeen.

Saapumispäivänä meistä ei ollut vielä näin yläviistoihin suorituksiin, vaan keskityimme syömään hotellin herttaisessa italounkaribistrossa vasikanlihamuhennosta ja pihviä. Kävimme myös luomassa pikaisen silmäyksen keskustaan, käytännössä jättäytymällä metrosta pois risteysasemalla (Deák tér) ja vaeltelemalla sen jälkeen vähän matkaa turistikojuilla vuorattua kadunpätkää edestakaisin. Palattuamme hotelliin pian viiden jälkeen uni veikin matkaseurani lopullisesti.

Széll Kálmánin, tuttavallisemmin sellin, lippuautomaattien varustelutaso ei tehnyt vaikutusta: kaksi automaattia oli poissa käytöstä ja kolmanteen epätoivoinen japanilaisturisti yritti syöttää rahaa, mutta tuloksetta. Itse tulimme siihen tulokseen, että myös kyseinen automaatti oli hajoamispisteessä. Seuraavana päivänä siinäkin oli teippi luukulla, mutta onneksi paikalla oli kumpanakin päivänä myös yksi kappale face-to-face -lipunmyyjiä sekä useampikin lippuja tarkastava vartija. Lisähaastetta toi short section -lippu maksimissaan kolmelle asemanvälille (300 Ft), kun taas yli kolmen aseman lippu maksoi hieman enemmän (350 Ft).

Tunsin oloni muutoinkin keskimääräistä tohelommaksi, koska olin ajatellut perehtyä vasta lentokoneessa Budapestin matkaoppaaseen. Se oli kuitenkin ainoa asia, jonka unohdin kotiin. Päädyin sen sijaan taivastelemaan Steve Jobsin järjetöntä elämäkertaa, koska se oli ehkä ainoa myynnissä ollut kirja, jossa oli tarpeeksi sivuja nopealle lukijalle. Matkalaukkuja pakatessani ymmärsin kerrankin ottaa mukaan mm. hedelmäveitsen ja viinipullon avaajan(!), mutta määränpäässä selviytymiseen en oikeastaan ollut varautunut. Saksan kielen kertaaminen olisi myös ollut paikallaan, koska se oli paikallisille niin paljon luontevampaa kuin englannin viäntäminen.

Sunnuntaille oli alun perin ennustettu runsasta sadetta, mutta kohdallemme ei osunut kuin muutama hajapisara. Ostimme edellisen päivän kokemuksista viisastuneena 24 h lipun, joka maksoi 1650 forinttia eli viiden ja puolen normaalilipun verran. Suurin hyöty oli kuitenkin jatkuvan lippujen ostelun välttäminen.

Suunnistimme Andrassy -kadulle House of Terroriin, joka historiasta ja varsinkin sotahistoriasta kiinnostuneelle vaikutti mielekkäältä valinnalta. Tätä voin myös suositella kenelle tahansa saman intressin jakavalle. Paikan auettua kymmeneltä olimme parahiksi paikalla hieman avaamisajan jälkeen, juuri ennen valtaisan 50-päisen turistiryppään ahtautumista lippujonoon. Talo on toiminut sekä natsien että kommunistien päämajana. Näyttely oli rakennettu visuaalisesti erittäin vaikuttavaksi, keulakuvinaan keskelle sijoitettu neuvostotankki, uhrien kuvilla vuorattu aula sekä luovalla tavalla hyödynnetyt painotuotteet. Kattavan mutta järkyttävän kierroksen hinta oli 2000 Ft.


Andrassy 60:sta kävelimme takaisin keskustaan päin ohittaen mm. Operan. Totesin mennessäni kadun muistuttavan unkarilaisten versiota Champs-Elyseesta, jota pitkin viime lokakuussa tallustimme. Vasta kotiin tultuani bongasin matkaoppaasta tarinan, jonka mukaan Andrassy on 1870-luvulla rakennettu esikuvanaan pariisilainen isoveljensä.

Maanantaina onnistuimme vihdoin löytämään oluttuvan lähtemällä taivaltamaan keskustasta poispäin pitkin Kiraly -katua, joka muistutti hengeltään eräänlaista Budapestin Punavuorta. Aikaisempina päivinä olimme ilmeisesti asioineet lähinnä Budapestin Kluuvissa ja Kontulassa. Olutravintolassa vallitsi kotoinen tunnelma ja siellä istui muutama vanhempi setä lounastamassa. Valitsin kinkulla höystetyn papukeiton (1190 Ft), joka leipäkorillisen ja ison oluen kanssa oli naisihmiselle varsin täyttävä ruokavaihtoehto.

Kahden hengen ruokien ja kolmen juoman kokonaisuudelle kertyi hintaa runsaat 5300 Ft, noin 18 euroa, joka oli koko matkan edullisin ateriamme. Kallein nautittiin Pest-Budassa, jossa oli turistihelvettialueeksi veikeä sisustus ja aidosti hyvä palvelu - ja jonne luultavasti saimme ikuisen porttikiellon forinttien jo ehdyttyä ja jätettyämme tipiksi euroja. Tässä paikassa alkukuohuviinien, kahden pääruoan, viinilasillisen, oluttuopillisen ja tokaji-lasillisten hinnaksi muodostui 19 200 Ft, runsaat 57 euroa.


Matkan spontaaneimman naurunpuuskan kirvoitti ostoskadun varrelta löytynyt näyteikkuna, jossa oli mallinukke nk. housut kintuissa. Tästä tapahtumasta ei valitettavasti ole saatavilla valokuvaa, mutta minikokoinen desilitran vodkapullo käynee korvikkeeksi.


Kuten muillakin vastaavilla matkoilla, ruoka oli maittavaa, suolaista ja melko rasvaista, eikä juomissakaan ollut moittimista. Kuvassa seikkailee yksi parhaista lammasannoksista, joita eteeni on tuotu. Tapahtumapaikkana oli jo edellä mainittu Pest-Buda -bistro linnakukkulan alueella.

Erkin pikakivääri -tyyppiset viiniennakkoluulot itse asiassa pettivät pahoin, sillä laadukkaita juomia oli tarjolla kaikissa kategorioissa punaviinistä roseen kautta kuohuviiniin sekä tietenkin loistavaksi tiedettyyn Aszu -tokajiin sopivan viilennettynä. Hedelmäiset palinka -viinat olivat hupaisia, ja Riga Black Balsamiakin sujuvasti nauttineena en kokenut paikallista Unicum -yrttilikööriä mitenkään ylivoimaiseksi. Onnistuin jopa löytämään parhaan vodkan, mitä olen ikinä maistanut, mutta en saanut selvää millä se oli maustettu (kuva yllä ennen lammasateriaa). Mitäpä ei Batthuány tér -metroaseman viereisestä Spar-marketista(!) voisi ostaa. Hanavettä olisi toki voinut nauttia, mutta tavoilleni uskollisesti pitäydyin vichyvedessä ja alkoholijuomissa.

Kaikkien päivien sitaatti: "En näe omista silmistäni ulos."