Dublin-Helsinki 30.7.2007

Maanantai eli viimeinen irlanninpäivämme käynnistyi hyvissä ajoin aamiaisen jälkeen rangaistuslahjan luovutuksella. Koska sosiaalimatkanjohtaja täytti (tälläkin matkalla) vuosia, hänelle annettiin saksalaisen pintapuolisen naisartistin kammottava kierrätyslevy, joka oli vahingossa päätynyt allekirjoittaneiden haltuun. Toivottavasti kukaan ei ole kuunnellut sitä. Levynkannet olivat valmiiksi liimautuneet.

Varsinainen päätöskierros aloitettiin keskustan Farrington -baarista. Alkoholi, tuo ihmisen paras vihollinen, ei ollut edelleenkään pääosassa. Allekirjoittanut tosin kuvitteli tilatessaan hankkivansa matkan ensimmäisen North Star Guinness -tuopillisen, mutta vasta ikkunapöydän ääressä osoittautui, että tätä kevennettyä stout -versiota olikin nautittu jo aikaisemmin Pekan tilaamana.

Farringtonista jatkoimme kohti Dame Streetiä ja kuninkaanlinnaa. Emme maksaneet sisäänpääsystä, koska ylitarkastavan matkanjohtajan esite ei suositellut uhraamaan rahaa linnaan. Sen sijaan kiersimme pikaisen ympyrän linnan pihalla ja puutarhassa.



Syystä tai toisesta ehdimme kolmen päivän aikana hankkia monta kantapaikkaa, ja suunnistimme lounaalle Brazen Headiin. Paikallisen Irish Stew -lautasellisen sai pikavauhtia tiskin takaa runsaalla 10 eurolla (tarjolla paistia, perunapalleroita, kaalia ja porkkanaa). Ruoan seurana nautittiin MacArdles(?) -alea.

Aterian koostumuksesta huolimatta jaksoimme liikkua vielä sen verran, että siirsimme koko seurueen hotellin bistroon ja sieltä noin klo 15.25 laukkujen kera Heustonin asemalle bussiin. Vaikka Teemun ja Pekan matka-ajalla spekulointi häiritsikin potentiaalisia nokkaunia, lentokentällä oltiin norminmukaisesti vajaan 40 minuutin bussimatkan jälkeen.

Lentokentän Bailey Bar:issa ei-autokuskit uskaltautuivat alkoholilinjalle, kun taas autoilijat nauttivat muun muassa suklaalla kuorrutettuja pähkinöitä (!) ja puolet jättiläismäisestä kahvista. Lähtöaulassa seurueen muinaisopiskelijat tapasivat yllättävän tutun ja ilmavaa keskustelua jatkettiin lentokoneessa, jossa onneksi emme edustaneet sikaosastoa, toisin kuin juomaputkeen juuttuneet ja kenkänsäkin hukanneet arkki-idiootit.

Koneen laskiessa vähitellen korkeutta huomio kiinnittyi kokeneimmankin matkanjohtajan mielestä poikkeukselliseen turbulenssiin, jonka syy selvisi viimeistään alempana Helsinki-Vantaan pimeydessä: Esther's Revenge, osat I-IV kerralla.

Käsi pystyyn, voiko mikään olla mieleenjäävempää, puhdistampaa ja palkitsevampaa kuin oikea sade & kesämyrsky a la Asta-Helena, etenkin kun on ensin kuunnellut kolme vuorokautta turhanpäiväistä small-talk -päänauontaa irlantilaisesta säästä? Tuon yleissopivan eikä missään suhteessa sopimattoman kaupungin täydellinen heinäkuuilmasto (18 astetta lämmintä isolla L:llä ja kaikkea vuorotellen auringosta sateeseen) on tietenkin oma lukunsa, mutta kotimaan tervetuliainen ylitti tämän ruhtinaallisesti. Myrskyisää tuulta emme juuri osanneet arvostaa seuraavana päivänä moottoritiellä, mutta sitäkin enemmän keskiviikon suursiivouksessa.

Ensi kerralla vielä paremmin, ja Esterin koston viides osa!

Dublin 29.7.2007

Sunnuntaipäivä omistettiin pakolliselle Guinness Storehouse -kierrokselle ja iltapuoli laajennettuun keskustakävelyyn (kyllä, elämää kannattaa havainnoida myös Temple Barin ytimen ulkopuolella.)

Koska Krakovan -matkan suolakaivosepisodi oli vielä tuoreessa muistissa, päätettiin vaihteeksi olla ajoissa liikkeellä heti avaamisaikaan. Täten suunnistimme aamun alkajaisiksi hotelli Ashlingia vastapäätä alkavan panimoalueen pers- eli eteläpuolelle, josta opaskylttienkin tuella löysimme helposti sisäänkäynnin museoon. Viljainen tuoksu matkan varrella muistutti paikan perimmäisestä olemuksesta. Määränpäässä oltiin noin viisi minuuttia ennen virallista avaamisaikaa (9.30), ja Teemu sai täten kunnian olla ruuhkaisen turistipäivän ensimmäinen asiakas jonossa.

Sisäänpääsy maksoi opiskelijoilta 9,50 ja ihmisiltä 14 euroa. Pekka tosin oli unohtaa museoesitteensä ja muovisen Guinness -lättysensä kassatädin hyppysiin.

Itseohjautuva kierroksemme eteni hartaana kerroksesta toiseen siirtyen perusasioista (kuten ohrasta, hiivasta ja puhtaasta vedestä) kohti monikansallista koneistoa ja uskonnollista hurmosta muistuttavaa oluthypeä. Kuuntelimme suosiolla jopa amerikkalaista johtajatason markkinointipuhetta, en tiedä miksi. Kenties iloisina siitä, että opastetulle kierrokselle tullut suomalaisten lauma oli sisäänkäynnillä vasta siinä vaiheessa kun itse olimme nousemassa toisesta kerroksesta kolmanteen.

Guinness is good for you!
Guinness is good for you!
Guinness is good for you!

Kiitos, riittää. (Konttausasennossa vedä toinen jalka suoraksi ylös, ja laske se sitten hitaasti alas. Yks! Kaks! Yks! Kaks!)

Nolointa paikassa lienee ollut erimaalaisten turistien terveiskokoelma mukaanlukien "You have Guinness, we have Koff" -tyyppiset kortit. Onneksi olimme jo puolentoista tunnin kierroksen jälkeen perillä määränpäässä eli seitsemännen kerroksen Gravity Barissa, ja nautimme lippuluukulla vastaanotetun mystisen muovipyörylän mustaa nauhanpätkää vastaan lunastettavat ilmaiset maistiaiset (1 pint). Olkoonkin, että matkanjohtaja oli ollut muutaman sekunnin päässä hukata oman läystäkkeensä: se unohtui pöydälle aukitaitettavan kartan alle, ja vain nopeat refleksit pelastivat oluttiketin joutumasta ohikulkevan ties-minkä-ulkomaalaisen ahneisiin käsiin.


Maisemassa mm. St. Patrick's Tower (Guinness Brewery, Gravity Bar)

Gravity Bar oli maisemiltaan miellyttävä ja tarjoilultaan jokseenkin tehokas, mutta kaljalokeille olisi ollut tarvetta. Oli suorastaan sydäntäsärkevää nähdä aasialaisten rouvashenkilöiden tikistävän väkisin suppusuihinsa teelusikallisen tätä rahanarvoista maailmankuulua kulttuurijuomaa, ja liukenevan sen jälkeen paikalta kamerat kaulassa ja olkalaukut viuhuen. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin tarjoiluhenkilökunta korjasi täydet tuopit talteen kaataakseen sisällön viemäriin. Ylimääräisten tuoppien haaliminen ja sen paheksuttavuus (rangaistavuus) jäi kokonaan testaamatta, mutta melko varmana voidaan pitää teoriaa siitä, että lavuaareihin lykätty tuote myydään sittemmin tölkitettynä oluesta mitään ymmärtämättömiin maihin, kuten Suomeen.

Uskaliaina testasimme myös alempana sijainneen lounaspaikan, jossa olutta oli jopa myynnissä (heureka). Jälleen olimme ensimmäisinä paikalla, jopa ennen kokkia. Irlantilaisruoan taso jatkoi kroonista parantumistaan. Allekirjoittaneen valinta kohdistui perunasalaattitäytteiseen lohitimbaaliin, jonka seurana oli avokado-chilikastiketta, salaattia ja Guinness -leipää. Pekka valitsi lohta ja muu seurue luultavasti nautaili, joskaan tämä ei ole varma muistikuva. Hintataso ei ollut turistirysäksi mahdoton, pääruoka 10-12 euroa.

Storehousen kierroksen lopuksi harjoitimme asiointia ja jonotusta ruuhkantäyteisessä matkamuistomyymälässä. Mukaan tarttui muun muassa tuoppeja, T-paitoja ja Guinness -sinappia. Teemu sortui jonottaessaan puhumaan japanilaisen neiti(?)-ihmisen kanssa, minkä johdosta tämä punastui punastumistaan, mikä onkin täysin ymmärrettävää.

Hotellitauon jälkeen taival jatkui kohti St. Stephen's Greeniä matkanjohtajan sisäistettyä sopivan reitin. Matkalla havaittiin sekalaisia kirkkoja ja puoteja, ja ohitettuamme yhden nurkkapubin maisema alkoi henkisesti muistuttaa Solidaarisuuskatua, mikä onkin hienoa. Määränpäänä ollut puisto sentään löytyi ongelmitta ja kävelimme kierroksen keskusaukion kautta. Paikalliset pelimannit ja kansantanssin harrastajat olivat myös löytäneet puistoalueen.


St. Stephen's Green

Ulostauduimme puistosta pohjoisen puolelta, ja kumma kyllä töytäisimme vahingossa suoraan Dawson Streetille, jonka varrelta löytyi hotellin esitteistäkin bongattu viskikauppa eli Celtic Whiskey Shop. Sieltä ostimme pakolliset matkamuistoviskit (mm. Powers ja minipullo paikallista Dublin -lientä), ja jatkoimme anti-Solidaarisuuskatuhengessä lähes ensimmäiseen näkemäämme baariin eli Ron Black'siin.

Alkuillasta löysimme itsemme jälleen Porterhousesta, jonka menu ja silmin havaitut annokset olivat osoittautunut kutsuviksi jo edellisillä kerroilla. Paikallista musiikkia kuultiin myös tänään, joskin meno oli perjantain ja lauantain tunnelmasta ymmärrettävästi hieman hiipunut.

Muun muassa Red Alen ja Oyster Stoutin jälkeen siirryimme ruokailun pariin, tällä kertaa jo ennen iltaseitsemää. Allekirjoittanut valitsi briesalaatin (8 e), Pekka lamb stew'n (11 e), Teemu Chicken stew'n (11 e) ja Teemu lautasellisen simpukoita (12 e). Erinomaisten ruokien päätteeksi 66,6 % Teemuista kohdisti jälkiruokavalintansa mansikkaoluttuopilliseen, joka olikin esteettisesti mielenkiintoinen ja mansikkamaitohenkinen ostos.

Hieman venähtänyt päivällissessio päätettiin - taas vaihteeksi - Brazen Headissa, jossa nautittiin Harp -olutta ja Smithwicks -siideriä.

Dublin 28.7.2007

Lauantaipäivämme alkoi Ashlingin laadukkaalla aamiaisella, johon sisältyi odotetusti munia, makkaroita, pekonia, veripalttua, tomaattia, jogurttia, hedelmiä (a la greipit nenään) ja kahvia tai teetä. Aamuvarhainen kommunikointi tosin osoittautui viikonlopun mittaan vaikeahkoksi ainakin puolelle seurueesta: aasialaisen tarjoilijattaren aksentilla lausuttuun "Coffee or tea?" -kysymykseen ei välttämättä kannata vastata "yes, please".

Aamiaiselta jatkoimme lennossa matkaa suuntana länsi ja kivenheiton päästä alkanut massiivinen - yli 700 hehtaarin? - Phoenix Park. Pitkällisen ylämäkikävelyharjoituksen jälkeen sopiva porttikin löytyi ja onnistuimme pääsemään puistoon asti.

Phoenix Park

Lyhyellä kierroksella havaittiin mm. lintujen ruokkijoita, viheriäisiä puita, kauniita istutuksia ja ylifallisen turha Wellingtonin sotamuistomerkki. Hieman kauempana olisi sijainnut myös Dublinin eläintarha, jossa suomalaisturistien serkut ääntelivät häkeissään kutsuvasti, mutta emme kuitenkaan vierailleet paikan päällä.

Erikoisin löydös oli keskellä-ei-mitään mutta silti lähellä puiston halkovaa valtaraittia sijainnut penkillä varustettu harmaa katos, jonka tosiperäinen funktio ei täysin auennut matkaajille. Suomessa kyseinen rakennelma olisi todennäköisesti spreijattu täyteen töhryjä ja koristettu teinien tai alkoholistien pussikaljasirpaleilla, mutta kumpaakaan ei Dublinin versiossa havaittu. Ainoastaan omalaatuinen lammikko katoksen alla kiinnitti huomiota. Sovelsimme paikkaa onnistuneesti Paddyn nauttimiseen ja lepotauon pitämiseen, viskiä lukuunottamatta puiston etikettiä kunnioittaen.

Kuvassa taas on jotain aivan muuta, rakennuksen olemus ei ole tiedossa.



Puistokierroksen jälkeen harjoitimme postikorttien kirjoittamista hotellin bistrossa. Tapahtumaa säestivät luonnollisesti Guinness -annokset. Koska lauantai oli vierähtänyt iltapäivään, kävelimme sinisenkirkkaaseen O'Shea's -lounaspaikkaan Merchant -kadun kulmaan. Puolen ämpärillisen kokoiseksikin nimitetty lamb stew maksoi 10 euroa, ja Pekan kaali- ja pekoniannos suunnilleen saman verran. Perunoiden rippeitä lukuunottamatta annokset olivat koostaan huolimatta helposti nautittavat. Pekka onnistui melkein unohtamaan reppunsa, koska paikallinen kaali menee helposti päähän.

Lounaspaikkaa vastapäätä havaittiin vuodelta 1198 periytyvä Brazen Head, joka siten nimittää itseään Dublinin vanhimmaksi pubiksi. Jälkiruoaksi puolet seurueesta nautti Bulmers -siideriä ja loput Bailey'sia - 5,20 e. Hieman ylimielisten tarjoilijattarien (siis maassa, jossa kaupassakin kysytään, kuinka voit) ulosantia kompensoi taustalla kaikunut Ave Maria.

Televisiosta seurattiin samalla hurlingia lähes tyhjän tilan vallitessa. Sisäterassilla ja kolmiosaisen pubin muissa lokeroissa saattoi tosin istua enemmänkin väkeä.

Brazen Head

Vatsa täynnä päädyimme entisen kasarmin alueella sijaitsevan National Museumin (Irlannin historian vaiheita, ilmainen sisäänpääsy) ja Millennium -pubin kautta hotelliin lepäämään aina iltakuuteen asti. Matkaa jatkettiin reippaasti sosiaaliosaston jo edellisenä päivänä havaitsemaan Porterhouseen, joka on ehta kansanpub täynnä mainioita pienpanimotuotteita. Etenkin paikan oma Red Ale herätti positiivista huomiota. Tässä vaiheessa testauksen kohteena oli Guinness -tyyppinen Plain.

Edellisestä päivästä viisastuneena yritimme hoitaa päivällisen kunnialla kotiin, ja suunnistimme ennestään tuttuun Oliver St. John Gogartyyn. Sivistyneen oloinen yläkerran ruokapuoli oli tuttuun tapaan tukossa, mutta varasimme matkanjohtajan opastuksella pöydän neljääkymmentä minuuttia myöhemmäksi eli klo 20.30.

Odotellessa istuimme juomien kera nk. tupakkavälikatoksessa ilman tupakkaa, ja nautimme sateen ropinasta, paitsi ettei siitä oikeasti mitään kuulunut. Allekirjoittanut teki koko matkan turhimman ostoksensa ja kulutti 7,40 euroa (!) giniannokseen ja kahteentoista senttilitraan pullotettua tonicia. Valitettavasti olut ennen ruokailua on havaittu vielä huonommaksi vaihtoehdoksi.

Aterioimaan päästiin odotettuun aikaan, ja huolimatta asiallisesta ilmapiiristä ja pöytien valkoisista liinoista, meitä ei heitetty ulos. Pekka tilasi annoksen makkaroita, mutta sai lautasellisen pekonia, jota oli syönyt jo päivällä. Pienen valituskierroksen jälkeen tilanne korjaantui.

Ensimmäinen Teemu valitsi ylikoulutettua Trinity Collegen kanaa (kyllä, kanatkin tekevät väitöskirjoja, kuten tämä blogi osoittaa) ja toinen Teemu jo edellä mainitun pekoni- ja kaaliannoksen. Kolmas Teemu päätti rohkeasti investoida koko maallisen perintönsä ja kokeili pääruokalistan hintahuippua, Anna Livia Seafood (26,95 e). Annosta koristi kokonainen rapu, joka oli saanut taustajoukoikseen lohta, katkarapuja, muutaman simpukan, pastanrippeitä ja erinomaisen kastikkeen. Ruokajuomaksi valittiin luonnollisesti Guinnessia, mutta edelleen on huomattava, että paras makunautinto syntyy savustetusta tai paistetusta kalasta yhdistettynä tähän tunnettuun stoutiin. Irlantilaisilta kyseinen yhdistelmä on ainakin läpikäymiemme ravintoloiden menujen perusteella jäänyt havaitsematta.

Gogartyn ruoka oli kaiken kaikkiaan mainiota. Ainoastaan Seafood osoittautui ruokaisuudessaan syöjänsä nälkätilanteeseen nähden ylivoimaiseksi, mutta muu seurue avusti kiitettävästi ylijäävien partikkeleiden nauttimisessa.


Anna Livia Seafood (St. Oliver John Cogarty)

Päivällisen jälkeen olimme odotetun kuolleita, ja jatkoimme lähes suoraan hotelliin nukkumaan halki kauniiden iltamaisemien. Myös muutama sinisenvihreä valokuva onnistuttiin saamaan aikaan.



Ja kyseinen Dublinia halkova ja lukuisten siltojen värittämä joki on siis nimeltään Liffey. Paikallisten vesistöjen unohtaminen on ensimmäinen matkanjälkeisen dementian oire.

Helsinki-Dublin 27.7.2007

Varttia yli aamuseitsemän otimme suunnan Koivukylästä kohti lentokenttää. Ulkoilmanraikas pysäköintialue P4 autonraatoa varten löytyi pienen kiertelyn jälkeen vaivattomasti. Parkkeerauksen lopulliset kustannukset olivat kolmelta yöltä 27 euroa. Terminaalissa talsimme juuri löytämämme viisaimman matkanjohtajan opastuksella suoraan online -lähtöselvitystörtikän luokse ja siitä edelleen hitaanpuoleiseen matkatavaradroppiin.

Aamukahvin juomista kentällä rajoitti "holtiton" kolmen metrin jono, joten aamiainen sai odottaa Finnairin Airbus 320 -lennolle asti. Perillä Dublinissa oltiin sujuvan lennon myötä noin 11.10 paikallista aikaa 2 tunnin ja 50 minuutin lennon jälkeen.

Etukäteen oli päätetty turvautua ainaidylliseen ja hieman edullisempaan bussikuljetukseen (6 e) taksin asemasta. Varmuuden vuoksi sosiaalivastaavamme tiedusteli neuvoa kentän edustan lippuautomaatin luona päivystäneeltä bussiführeriltä, tai sitten tämä ajautui itsestään neuvomaan tietämättömältä näyttäviä turisteja, tapahtumasta ei ole tarkkaa muistikuvaa. Esimakua irlantilaisesta palvelutasosta saatiin ennen vuoron 748 lähtöä, sillä bussiführer osti automaastista liput puolestamme(!), kun taas kuljettaja vastaanotti laukkumme ja leimasi liput. Istumapaikoille yläkerran keulapaikoille haahuilimme sentään itse.

Joka tapauksessa olimme jo kehittämisjohtajan taustatuellakin selvillä oikeasta bussivuorosta eli 748, joka kuljettaisi matkaajat keskustan kautta Heustonin asemalle eli päätepysäkilleen. Kivenheiton päässä sijaitsi hotellimme Best Western Ashling. Maisemat matkalla olivat viihtyisiä ja innostus kasvoi, paikoin kielikin napsui.

Ashling osoittautui heti alkuun asialliseksi ja oikeaksi valinnaksi, josta matkanjohtaja onnittelee randomia, vaikka huoneet eivät olleetkaan vielä puolenpäivän aikaan valmiita. Jätimme siis laukut säilytykseen ja suunnistimme samalla kadulla sijaitsevaan paneloituun ja kaksiosaiseen lähibaariin, jota myös Millenniumiksi kutsutaan, ja skoolasimme matkan ensimmäiset Guinness -tuopilliset kahden autenttisen paikallisasukkaan seuratessa tiskillä urheilua televisiosta.


Millenniumista jatkoimme ohikulkua kohti Jamesonin panimoa, jonne emme kuitenkaan poikenneet. Sen sijaan suuntasimme lounaalle hieman edempänä sijainneeseen Quill'iin, jossa oli klo 13 aikoihin varsin täyttä ja hädin tuskin saimme itsemme sijoitettua nurkkapöytään. Allekirjoittanut valitsi ruhtinaallisen kokoisen caesarsalaatin (8,95 e), jossa oli kohtuullisen tukeva sisältö. (Ei suositella arkikäyttöön). Juomavesi todistettiin saman tien kohtuulliseksi nauttia, ainakin paremmaksi kuin Turussa keskimäärin.

Lounaalta palasimme kulmilla sijainneen Spar -kaupan kautta Ashlingiin sijoittumaan huoneisiimme (How do you spell this 'Lehikoinen'?) ja maistoimme tilkan Paddya.

Tästä matka jatkui pikaisen levähdystauon jälkeen kohti keskustaa ja Temple Baria. Aloitimme Guinnessilla Quays'issa. Baarin ruuhkaisampi tila (oletettavasti entinen tupakointipuoli) oli tupaten täynnä jo tähän aikaan iltapäivästä, mutta sivuloosista eli entiseltä savuttomalta puolelta saimme helposti istumapaikat.

Tämän jälkeen löysimme Oliver St. John Gogartyn syvimmän olemuksen ensimmäistä kertaa. Erittäin äänekkään pubin puolella lauma paikallisia blondeja hillui Queenin 'Don't stop me now':n tahdissa päättömästi jo kello kuusi illalla, mutta tämä ei herättänyt intohimoa virkamieskunnassa. Ehdimme nauttia Guinnessista suurimman osan, ennen kuin toistaiseksi selvittämättömästä syystä pöydät ja irtotuolit kerättiin pois.

Jatkoimme matkaa Dame Streetille. Äärimmäisen hädän vallitessa poikettiin äkkinäisellä päätöksellä Bragan's Bariin, joka osoittautuikin aidoksi ja viihtyisäksi paikaksi. Häijymmät voivat puhua läävästä, mitä se ikinä tarkoittaakin. Seinillä oli runsaanpuoleisesti Guinness -tauluja.



Päivällispaikan metsästys ei niin sanotusti toiminut. Etsittyämme turhaan ties-missä oppaassa mainittua ravintolaa (Dunne jotain) ja ei niin turhaan a-must-to-visit -leimalla hotellissa bongattua mukaelämystä (Chatham Brasserie, joka kuitenkin osoittautui Heineken -katastrofiksi), pakenimme vieressä sijainneeseen pizzeriaan (Little Caesars). Yksi koiranoksennus maksoi 12,50 euroa, sosiaalivastaavan tilaama viini oli kurppaista ja koko lähiseutua tuntui vaivaavan krooninen olutongelma: tarjolla oli lähinnä monikansallisia nesteitä väärästä päästä, ja monikansallisuudella ei tässä tapauksessa viitata Guinnessiin, vaan Lapin Kullan sukulaisiin.

Koska aina on sanottava myös jotain myönteistä, edellä mainittu sosiaalivastaavamme totesi pizzapohjan olevan onnistunut.

Illalliselta jatkoimme Hairy Lemonin (nimestään huolimatta tämä oli tylsähkö normipaikka, ja paikallinen meno oli alkuillasta jopa hieman hiipunut) kautta takaisin hotellille. Oluen hinta kehittyi päivän aikana Millenniumin 3,80 eurosta sittemmin nähtyyn lähes viiteen euroon pintiltä.

Hyvä päivä sai hieman väsyneen päätöksen, mutta huomenna uudestaan!

Krakova-Varsova-Hki 6.8.2005

Lauantaiaamumme alkoi laukkujen pakkaamisella ja viime hetken vapaalla kierroksella keskustassa. Toinen puoli seurueesta vieraili juutalaisgeton alueella ja toinen Florianska -kauppakadulla, kunnes molemmat puoliskot törmäsivät sattumalta keskusaukion kahvilaterassilla.


Puolenpäivän aikoihin otettiin kaksi taksia kohti lentokenttää ja kyyti oli molemmissa jokseenkin päätähuimaavaa, vaikka takseilla olikin eri reitit (toinen moottoritiellä ja toinen ilman). Tuttu keitto- tai pierogilounas nautittiin lentoaseman ravintolassa ja loput zlotyt tuhlattiin kioskilla.

Lennot Varsovan välipysäyksellä sujuivat mainiosti, vaikka Pekka tutkittiinkin huolellisesti Krakovan turvatarkastuksessa, sillä hän unohti vahingossa repun selkäänsä. Menomatkasta poiketen edes rytmihäiriöistä ei ollut vaivaa, sillä istumapaikan sijainti melko takana lienee ollut impulssien kannalta suotuisampi. Helsinkiin laskeuduttiin jopa parikymmentä minuuttia matkavahvistukseen merkittyä aikaisemmin, noin klo 18.55.

Bussi Hämeenlinnaan starttasi kolme varttia myöhemmin. Seurueen ei todellakaan tarvinnut pelätä laskeutuneensa väärään maahan, sillä Keimolanportin vaihtobussista vastaan lemahti tyrmistyttävä viinan haju; asialla oli täydellisen umpihumalainen lauma Hämeenlinnasta ja naapurikunnasta Tallinnaan viinanhakumatkalle lähteneitä 20-30 v naishenkilöitä, joiden sammumisprosentti matkan aikana oli vähintään 60. Missä muussa maassa on nähtävä, kuultava ja haistettava vastaavaa julkisessa liikennevälineessä?

Se siitä. Oikeudet tämänkin matkamuistelun hyvin moniin asiavirheisiin pidätetään. Ensi kerralla uudestaan, mutta johonkin toiseen paikkaan!

Päivän vihje:
Krakovan toriaukion sähkökäyttöiset City Tour -autot ovat alituinen uhka varomattomille kulkijoille, koska niitä töytäilee edestakaisin pitkin keskustaa eikä selän takaa lähestyvää turistikärriä voi mitenkään havaita.

Krakova, Oswiecim ja Auschwitz-Birkenau 5.8.2005

Heräsimme jo varhain ennen seitsemää ja tasan kahdeksalta odoteltiin seurueen loppuosaa laskeutuvaksi hissillä aulaan lähtöä varten. Hyväonnisia kun olemme, kaikki olivat koossa samalla hetkellä kun hotellin edustan taksijonossa oli etummaisena tilataksi. Näin ollen pääsimme kerrankin kaikki samalla kyydillä (20 zl) määränpäähän eli keskustan toiselle laidalle linja-autoaseman eteen.

Bussiaseman henkilökunta oli melko tylyä, mutta kommunikaattori-Teemu sai kuitenkin selville, että Oswiecimiin suuntaava vuorobussi lähtee laiturilta 6 odotetusti klo 8.40 ja samalla ostimme liput viereiseltä luukulta. Oswiecim sijaitsee noin 50 kilometriä Krakovasta länteen, mutta vuorobussin reitti mutkittelee niin, että lippuun oli merkitty 69 kilometriä. Matka maksoi ruhtinaalliset 7 zlotya eli 1,75 e, jolla Lappeenrannan paikallisliikenteessä ei pääse yhtään mihinkään.

Myös tämän reissun olisi mitä ilmeisimmin voinut tehdä nopeammalla ja kalliimmalla pakettivaihtoehdolla, mutta siihen emme sortuneet. Liput ostettuamme saimme ihailla omalaatuista bussiasemanäytelmää, jonka alulle saattajina toimi kaksi turistibussia. Koska ylimääräiset bussit tukkivat koko aseman edustan, taakse syntyi ulospääsyä yrittävien autojen jono ja loput eivät päässeet ajamaan omille laitureilleen ollenkaan.

Lopulta tukos purkautui ja Oswiecimin vuorokin pääsi lähtemään noin 15 minuuttia myöhässä, kun mukaan oli ensin ahtautunut lauma japanilaisia. Kuski ei totutusta poiketen pitänyt kovin hirmuista kyytiä, koska vanha bussi olisi luultavasti levinnyt siihen paikkaan, mutta loputtoman tuntuisen kiertelyn jälkeen olimme kuitenkin perillä hieman puoli yhdentoista jälkeen, 1 h 45 min. Pohdimme, pitäisikö suomalainen keskitysleiri sijoittaa Kouvolaan vai Toijalaan (radan varressa sopivan syrjässä kaikesta) ja päädyimme alustavasti äänestämään Toijalaa.

Sisäänpääsy Auschwitziin ei ollut edellisen päivän jonotukseen verrattuna mitenkään ongelmallinen ja aloitusosuus (15 minuutin esittelyfilmi keskitysleireistä ja niiden vapautuksesta) hoitui sujuvasti, mutta varsinainen hämäännys alkoi vasta sen jälkeen, kun vihreällä tarralla varustettujen turistien suuri joukko jäi elokuvasalin ulkopuolelle oman onnensa nojaan. Epämääräisen odottelun jälkeen päärakennuksen aulaan tuli oppaita, jotka neuvoivat joukkoa kohti porttia ja bussia, sillä kierros etenisikin käänteisesti alkaen läheisestä Birkenaun keskitysleiristä.

Birkenaussa jakauduimme kolmeen eri ryhmään ja seurueemme valikoitui Peter-nimisen hujoppioppaan huostaan. Tunnelma oli asiaankuuluva, koska vettä satoi hiljakseen aina iltaan asti. Aurinkorantasään palvojille toivottavasti on omat leirinsä toisaalla.


Valtaisan laajaksi alueeksi osoittautuneen Birkenaun pikakierros alkoi saniteettitiloista, joista saniteetti oli kuulemma kaukana: suihkujen vesi oli henkisen kidutuksen varmistamiseksi vuoroin kuumaa ja vuoroin kylmää, eikä aikaa sen paremmin peseytymiselle kuin tarpeiden tekemiselle ollut muutamia sekunteja kauempaa. Useimmat käyttivät parakkien lokeroita eli "sänkyjä" vessoina. Vierailimme yhdessä parakissa, jonka päädyssä oli valvojille (yleensä saksalaisia rikollisia suorittamassa rangaistustaan) varattu tila ja edempänä vankien lokerot. Jatkoimme matkaa ratakiskojen viereen nk. erotteluasemalle, josta työhön kykenevä noin neljännes ohjattiin parakkeihin ja heikkokuntoisemmat jatkoivat suoraan kaasukammioon.

Jaottelualue

Birkenaussa sijaitsi kaikkiaan neljä kaasukammiota, joista kierroksella nähtiin yhdet rauniot. Rakennelman pienoismalli on esillä Auschwitzin museossa, sillä alkuperäisen natsit olivat hävittäneet mennessään. Kaasulla saatettiin yhden päivän aikana teloittaa lähes 8000 henkeä. Raunioiden vieressä sijaitsivat rivissä kuuluisat kaksikymmentäyksi muistolaattaa natsien hirmutöiden uhreille yhtä monella eri kielellä. Kaiken kaikkiaan tämä oli koko päivän järkyttävin pysähdyspiste.


Birkenaun jälkeen kierrosta jatkettiin piskuisessa Auschwitzissa ja sen museoissa. Aikaisemman kaltaisia tyrmistyksiä ei enää ollut luvassa, ellei lasketa ajoittaista ruuhkaa ja lähes pitkäveteistä kiertelyä pitkin eri rakennuksia ja vankiloiden käytäviä. Kahden tunnin aikana nähtiin koko joukko kuvamateriaalia sekä ilmeisen persoonallisuushäiriöisten keräilynatsien jäljiltä säilynyttä vankien jäämistöä (kenkiä, 2000 kiloa hiuksia). Muun muassa vankien jatkuvasta nälästä ja lasten kohtalosta oli laadittu oma pienoisnäyttelynsä. Kierros ei sinänsä tuonut mitään uutta tai ihmeellistä tuosta 40-luvun äärioikeiston toimeenpanemasta joukkomurhasta ja kollektiivisesta psykoosista, mutta toki se konkretisoi tapahtuneen verrattuna historiankirjoihin tai tv-dokumentteihin. Vielä konkreettisempi tuskan aihe oli alueella kierrellyt ja Israelin lippuihin kääriytynyt kakaralauma, joka kiljui, huusi ja mellasti museon ovella, kunnes joku ihmeidentekijä onnistui hiljentämään ainakin osan ryhmästä.


Aivan kierroksen lopussa opas esitteli Auschwitzin ainoan, jostain syystä myös säilyneen kaasukammion jäännökset. Aikaa kului kaikkiaan neljä ja puoli tuntia elokuvaosuuden alusta mitattuna. Auschwitz-Birkenaun kierros kannattaa ehdottomasti tehdä, sillä se viimeistään opettaa, että maailma todellakin on perseestä, katsoipa sitä mistä suunnasta hyvänsä. Kolmella sanalla ilmiön voisi tiivistää kuten piirrossarjaideologia opettaa: sick sad world. Tai vaihtoehtoisesti, jos sokea taluttaa ääliötä, eivätkö molemmat putoa kuoppaan?

Mutta yleisessä tiedossa on, että väliaikaista kaikki on vaan, ja parempi niin.

Auschwitzin teloitusseinä

Jo museokierroksella alkanut kiljutunnelma jatkui paikallisessa kahvila-ravintolassa, jonka olemassaolo oli sinänsä hieman korni yksityiskohta päivän kokemuksiin suhteutettuna, mutta kyseessä tuntuu olevan kaiken kaikkiaan suosittu turistikohde ja tankkausolosuhteet sen mukaiset. Allekirjoittanut valitsi kahvikupillisen ja muut nauttivat suolakaivosravintolan tyyppisen lounaan. Aterian jälkeen jatkoimme takaisin bussipysäkille odottelemaan seuraavaa Krakovan bussivuoroa. Bussi oli kohtuullisen täynnä ja viimeksi tulleet seisoivatkin käytävällä koko puolentoista tunnin matkan takaisin kaupunkiin.


Paluureitti kulki hotelli Cracovian sivuitse, jonka lähistöllä Teemu ja Pekka jäivät kyydistä ja tapasivat muun seurueen myöhemmin Jagellonska -kadulla ravintola Cechowassa. Ennakkotietojen mukaan kyseessä olisi pitänyt olla Krakovan älymystön suosima paikka, mutta silti meitä ei heitetty ulos.

Viimeisen Puola-ravintolapäivällisemme kunniaksi Teemu ja Teemu päättivät lopulta testata alkuruoaksi nautittavan sienikeiton. Teemu ja Pekka valitsivat pierogeja ja Pekka pavuilla varustetun borssin. Sienikeitto yllätti paitsi erinomaisella maullaan myös annoksen koolla, minkä seurauksena pienimmällä vatsan tilavuudella varustettu Teemu joutui pieniin vaikeuksiin pääruoan kanssa (sinänsä mainiota kalaa kreikkalaisessa kastikkeessa couscousin kera). Ennakkotietojen mukaanhan Puolan keitot eivät ole venäläis-baltialaista kokoa vaan oikeasti alkukeittoja, mutta tämä paikka muodosti pienen poikkeuksen aiempiin verrattuna. Viimeinen hotelli-ilta vietetiin jälleen omituisia paikallislevyjä kuunnellen ja päivän jokseenkin herättävää saldoa pohtien.

Päivän vihje 1:
Auschwitzin lippukassalla käy ainoastaan käteinen raha. Englanninkielinen kolmen tunnin kierros maksoi 26 zlotya (noin 6,50 e).

Päivän vihje 2:
Kun matkustaa puolalaisella bussilla ja haluaa jäädä pysäkillä pois kyydistä, kulkutie ja ovi pitäisi ymmärtää avata itse. Jos on tarpeeksi yksinkertainen, tämäkin voi olla vaikea toimenpide.

Päivän vihje 3:
Jos aiot matkallasi kulkea pitkin kivisiä katuja ja varsinkin Birkenaun käytäviä, tee korvaamaton palvelus itsellesi ja varustaudu pehmustetuilla, jalkaa myötäilevillä, hyvin sisäänajetuilla lenkkikengillä. Jätä pelleilykengät kotiin.

Krakova, Wielicka 4.8.2005

Koska olet viimeksi nauttinut gintonicin 135 metrin syvyydessä?

Aamulla kävelimme tuttuun tapaan keskusaukion kautta Sienna-kadulle ja edelleen Gertrudyn ja Starowilsnan kulmaan postitalon kohdalle, josta edellisenä päivänä koottujen turisti-infotietojen mukaan starttaisi minibussi kohti Wielickaa. Kyseinen paikka suolakaivoksineen sijaitsee noin 12 kilometriä Krakovan keskustasta kaakkoon.

Infon antamien kummallisten ohjeiden mukaan bussissa olisi pitänyt lukea kyljessä "Lux" tai "Dar", mutta emme jääneet odottelemaan sellaista, koska useampikin bussi näytti olevan matkalla Wielickaan päin. Minibussikyyti maksoi 2,50 zl eli matkaa ei voi pitää ainakaan kalliina (0,63 e).

Mutkaisen matkan jälkeen osasimme bussikuskin tiedotuksen ansiosta jäädä pois oikeassa paikassa. Opastekyltit ohjasivat toivottuun suuntaan eli varsinaiseen päämäärään oli matkaa enää sata metriä ylämäkeen. Paikan päällä noin klo 10.30 odotti pienimuotoinen tyrmistys: jono kehittyi viidenkymmenen metrin mittaisena ja u-kirjaimen muotoisena kohti lippukassaa. Liityimme jonon jatkoksi hiljaisenpuoleiseen kesäsateeseen, vaikka edessä olikin hetken päästä aivan liikaa amerikkalaisia (suu puhtaaksi, kuka meni kertomaan niille, että Eurooppakin on olemassa?). Toisaalta asiat voisivat olla huonomminkin, eli jono olisi saattanut olla täynnä brittejä.


Turisteilla on ilmeisesti mahdollisuus hankkia myös 120 zlotyn hintainen paketti, johon sisältyy kuljetus Krakovasta bussilla ja ryhmäkierros "jonon ohi" määränpäässä. Totesimme kuitenkin jo keskiviikkona, että emme tarvitse sellaista. Etenimme tehokkaasti mutta varmasti ensin piharakennelman katoksen alle ja sittemmin kohti määränpäätä. Hieman puoli kahdentoista jälkeen löysimme itsemme ovelta ja jatkoimme suoraan etuoikeaan lippukassalle, kiitos seurueen virallisen Lebensraummacherin.

Englanninkielinen Standard tour maksoi 55 zlotya, sama kierros puolaksi 42 zlotya. Seurueen Pekka tosin onnistui saamaan täältäkin opiskelija-alennuksen. Kulutimme vielä noin varttitunnin seuraavan englanninkielisen kierroksen alkamisen odotteluun ja kun nurkan takana alkoi näkyä liikehdintää, rynnimme Lebensraummacherin johdolla ovelle ja mukaan ryhmään (max 35 henkilöä per opas).

Suolakaivoksen osuus alkoi kuuluisaan tapaan 380 portaan laskeutumisella. Sen jälkeen etenimme pirteän, samalla viikolla työt aloittaneen opastytön johdatuksella eteenpäin, koska vapaat kierrokset eivät ole tässä turistikohteessa sallittuja eksymisvaaran takia: kierroksella nähdään ehkä vaivainen prosentti tai pari kaivoksen kaikista loukoista. Matka kuljettiin pitkin hämäriä käytäviä, kammioita ja kappeleita pullollaan moninaisia rakennelmia, reliefejä ja kaivostyöntekijöitä esittäviä nukkeja (ja suojeluskääpiöitä).

Välillä väistelimme edellä kulkevia ryhmiä, sillä paikassa käy pahimmillaan 7000-8000 vierasta päivässä. Kaikkiaan kierros oli yllättävän lyhyt, sillä ilmoitetun kahden tunnin sijaan olimme jo tasan puolentoista tunnin kuluttua määränpäässämme. Oppaan mukaan kaivoksen suolapatsaita ei saanut syödä, mutta seinistä olisi halutessaan saanut ottaa suolaa muistoksi. Ilman työkaluja tästä toimenpiteestä ei tosin tullut juuri mitään.


Oppaan antamien ohjeiden mukaisesti jatkoimme viitoitettua tietä kohti suolakaivoksen ravintola-baaria, jossa nautimme lounaaksi punaisten muovitarjottimien ja muovisten kippojen lomasta tarjottua pikaruokaa: valinnat kohdistuivat jälleen zurek-keittoon ja bigosiin, joiden maku oli mainio mutta zurekin ulkoinen olemus hieman oudohko (= kokonainen makkara kelluu keskellä lientä). Hintataso oli kuitenkin edullinen ja esimerkiksi muoviin kääritty leipäpaketti maksoi huikaisevasti yhden zlotyn.

Aterian jälkeen koukkasimme kulman taakse nauttimaan unohtumattomat G&T:t, jolloin tiskillä kuultiin seuraava hieman tautologinen vuorosanojen jono.

Teemu1: "Gin tonic"
Pekka: "Gin tonic"
Teemu2: "two gin tonics, please"
Teemu3: "Sultsina tonics?"
Teemu2 : "!?!?"

Mainittakoon, että Teemu nro2:n olisi tarkoitus väitellä englanniksi, joten kyseisen toimituksen ennusmerkit eivät ole kovin suotuisat.

Nestemäisen jälkiruoan jälkeen seuruettamme odotti järkyttävän monimutkainen paluu hissille: tätäkään vaihetta ei todellakaan voi suorittaa itsenäisesti, tai muuten olisi vieläkin etsimässä ulospääsyä. Kuljimme oppaiden johdolla portaat alas ja hetken ihmettelyn jälkeen osa turistien laumasta jakautui vapaaehtoiselle suolakaivosmuseon kierrokselle (suunta oikeaan), kun taas hissille menijät lähtivät vasempaan. Matka oli pitkä, ja lopullinen hissijonotuskin vei kymmenisen minuuttia, vaikka kulkuvälineitä toki oli kaksin kappalein ja ilmeisesti molemmissa oli korit kahdessa eri kerroksessa. Varsinainen matka maan pinnalle sujui nopeasti ja vaivattomasti, joskaan sitä ei voi suositella hissikauhuisille.

Pääoven edustalta jatkoimme takaisin bussipysäkille ja tilanpuutteen vuoksi jakauduimme kahteen eri minibussiin. Teemu, Teemu ja Pekka lähtivät ensimmäisellä ja jäivät pois täysin oikealla pysäkillä, koska bussikuski julisti postitalon kohdalla suureen ääneen: "Finish". Jäljessä tulleet serkukset sen sijaan olivat jääneet hieman liian aikaisin pois kyydistä, joten heitä odoteltiin hetken aikaa aina mielenkiintoisen kirjakaupan yläkerran (opiskelijahenkisessä) baarissa, jossa seurue oli matkanjohtajaa lukuunottamatta vieraillut jo edellisenä päivänä. Paikan sisustus oli ainutlaatuinen sekoitus pankkikonttorin leikkinurkkausta, maalikauppaa ja kirpputoria, minkä vuoksi on harmillista, ettei siitä saatu yhtään kirkassävyistä valokuvaa.

Osa seurueesta suoritti lyhyen hotellipyörähdyksen, jonka jälkeen nautittiin päivällinen Bracka -kadulla kodikkaassa Gospoda Dezerterissä. Vielä puoli kahdeksan aikaan paikka oli melko tyhjä ja seurue majoitettiin lähes oviaukkoon, mutta tuntia myöhemmin tilanne näytti kokonaan toisenlaiselta. Alkupaloina oli sekalaista juustoa ja lihaa. Pääruokalista taas on kadonnut kokonaan muistista, mutta matkanjohtajan valinta kohdistui pitkästä aikaa kalaan eli sopivan kokoiseen annokseen keitettyä ahventa, puolalainen paikallisherkku sekin. Terveisiä Savoon!

Teemu ja Pekka suorittivat iltakävelyn takaisin hotelliin, muut Teemut ja Pekka taas turvautuivat taksikyytiin. Illalla ohjelmassa oli vähän aikaa puolalaisen oudon kuuloisen standardimusiikin kuuntelua, koska levyjä oli lopultakin saatu hankittua edellisen päivän kaupunkikierroksella ja vieläpä keskusaukion laidan ostoshelvetin levyosastolta.

Päivän vihje 1:
Klo 10.30 Wielickaan saapuneina selvisimme noin 80 minuutin jonotuksella suolakaivoksen lippukassalle ja lopulta sisään kaivokseen, mutta hieman myöhemmin tulleiden kohdalla jono näytti huomattavasti vakavammalta. Suotavinta on olla paikalla heti avaamisaikaan.

Päivän vihje 2:
Turistikohteiden lippukassoilla ei automaattisesti kannata pyytää samanlaista tikettiä kuin edellä asioinut kanssaseuralainen. Muuten voi käydä kuten Teemulle, joka osti vahingossa valokuvausluvan (10 zl), vaikka ei omista kameraa.

Krakova 3.8.2005

Mariankirkko

Aamusta asti vaivannut epämääräinen väsymys ja jo ensimmäiset askelet hotellin ulkopuolella paljastivat matkanjohtajalle, että keskiviikolle on tekeillä ukonilma. Teemu ei tosin suostunut uskomaan ennustetta, koska tuulta oli hieman eikä ilma ollut yhtä painostavaa kuin lauantaina, mutta se oli toinen tarina. Suunnistimme suoraan keskusaukiolle ja siellä appelsiinimehua juomaan Lechiä mainostavalle vihreälle terassille, jonka nimi on unohtunut.

Maisemia ihmeteltyämme jatkoimme matkaa jollekin sivukadulle, jossa sijaitsi irlantilainen pub. Ulko-oven listan mukaan tarjolla oli pientä lounaaksi kelpaavaa ruokaa. Kun seurue oli suunnistanut sisätilojen läpi uskomattoman ankealle (lue: hienolle) sisäpihan terassille ilman mitään reagointia tarjoilijan suunnalta - poislukien pöytien pyyhkiminen - Pekka lähti tilaamaan juotavaa ja syötävää sisältä. Lopputuloksena oli viisi olutta, mutta keittiö oli kuulemma suljettu.

Ainoa ruoaksi kelpaava eväs oli siten matkanjohtajan pieni cashewpähkinävarasto repussa. Herää kysymys, miksi vaivautua maksamaan edes oluesta moiselle paikalle, mutta jostain syystä kaikki tuli kuitenkin juoduksi. Paikan kolmas erikoisuus oli takan vieressä sijaitseva pisuaari, joka oli varustettu puuovella läpinäkyvän lasin kera. Tosin lasi oli hajonnut ja sen paikalla oli ainoastaan reikä.

Ruokapaikaksemme valikoitui muutaman kymmenen metrin päässä hieman piilossa sijainnut venäläinen Kalinka, jossa tarjoilija-kokkina toiminut tyttöparka hoiti kaikki työt yksin. Allekirjoittanut ja Pekka päättivät ottaa keiton, ja muut valitsivat toastit. Runsaat puoli tuntia odoteltuamme monitoimityttö tuli ilmoittamaan, että keittiössä oli ilmennyt "ongelmia" ja että ruoat tulisivat pian. Ainakaan pohjaan palamisesta ei ollut kyse, sillä kaikki maistui hyvältä. Solianka -keitossa oli asiaankuuluvasti mm. munuaispaloja.

Ravintola Kalinka

Kevyen haahuilun jälkeen pääsimme lopulta kolmen aikoihin varsinaiseen määränpäähämme (onko sellaisiakin?) eli Wawel -kukkulalle linnoineen ja palatseineen. Ihmeteltyämme joen mutkan maisemia kukkultalta käsin toiset hajautuivat sisälle katselemaan kirkkoa ja Pekka suoritti myös yksinään kierroksen katakombeissa, jonne oli haudattu kuuluisia puolalaisia. Allekirjoittaneen painostava väsymys taas sai sellaiset mittasuhteet, että oli väistämätöntä palata hotelliin nukkumaan. Tässä vaiheessa aamun sää-mutu myös osoittautui oikeaksi: lännestä oli levittäytymässä laaja tummanharmaa pilviverho Krakovan ylle.


Varsinaisesti ukonilma pääsi käyntiin vasta kuuden jälkeen, ja sade seurasi perässä. Kaupungilla kiertelevä seurue päätyi Wawel -kierroksen päätyttyä istuskelemaan suhteellisen kuivalle terassille ja hieman myöhemmin keskusaukion pihvipaikkaan syömään, kun taas seurueesta eriytynyt jäsen istui hotellin ikkunalaudalla ihailemassa salamoita.

Päivällisoperaation jakauduttua tällä tavoin kahtia testattiin myös huonepalvelun sujuvuus ("We are very, very, very busy" mutta annoksen saapuminen kesti silti vain 15 minuuttia) ja paikallinen erikoisuus maczanka, 19 zl: porsaanleikettä ja erittäin suolaista kinkkua kahden ison toast-viipaleen välissä, kastike ja kuorrutuksena juustoa. Annosta ei suinkaan voi moittia, mutta jostain syystä porsaanlihan syöminen lakkasi kiinnostamasta tasan samana päivänä. Ehkä tauko päättyy sitten jouluna.


Päivän vihje:
Jos aikoo syödä pubissa, kannattaa varmistaa ensimmäiseksi, että ruokaa on saatavilla.

Varsova-Krakova 2.8.2005

Hyvissä ajoin aamupäivällä pakattiin laukut ja alettiin tehdä lähtöä marketin kautta rautatieasemalle. Vaikka hotelli Kyriad olikin hieman syrjässä kaikesta, tässä tapauksessa sijainti oli edullinen, sillä kävelymatkaa kulttuuripalatsin edustalla sijaitsevalle keskusasemalle ei tullut kilometriäkään. Evääksi hankittiin muun muassa leipää ja erittäin pippurista meetwurstia palvelutiskiltä (vaikka välissä oli vaihteeksi kielimuuri, mutta sehän ei Kiinassakin asioinutta Teemua paljon häiritse).

Varsovan rautatieasema osoittautui yllättävän informatiiviseksi, jos mukaan ei lasketa laiturien ja raiteiden omalaatuista numerointia: laiturin neljä molemmin puolin sijaitsivat raiteet 6 ja 8. IC-juna Krakovaan lähti aikataulun mukaisesti 12.05 ja matka kesti ilmoitetut 2 tuntia 45 minuuttia. Matkanjärjestäjä oli varannut paikat sen verran myöhään, että seurue joutui jakautumaan kahteen peräkkäiseen hyttiin. Teemujen ja Pekan osastossa oli sotavammoja esitellyt paappa, yksi muori sekä yksi melkein paheksuva nunna. Teemun ja Pekan osastossa oli monikielinen (puola, ranska, englanti) paappa, toinen paappa ja mummo sekä australialainen tyttö, joka jossain vaiheessa matkaa kertoi kielitaitoiselle paapalle tekevänsä väitöskirjaa "luovasta kirjoittamisesta". Tästä vieressä istunut Teemu järkyttyi niin, että päätti lähteä katselemaan maalaismaisemia ikkunasta, ja vaikeni koko loppumatkan takuuvarmasti kaikilla viidellä kielellä. Mikäpä olisikaan ollut tyrmistyttävämpää kuin keskustella tukalassa junassa tuntemattomien kanssa väitöskirjan tekemisestä.

Junan vessassa oli seinällä mielenkiintoinen vesijohtokaavio ja junan kodikkaassa ravintolavaunussa olisi ollut monia yksityiskohtia Avecran ihmeteltäväksi: pitsiliinat, pöytäkukat ja ikkunaverhot. Varsinaisen kotitunnelman Puolassa takaavat tietysti hinnat (Zywiec 7 zl), eli Suomesta poiketen ihmisiä ei erikseen rangaista siitä, että he sattuvat matkustamaan junalla.

Taksi Krakovan asemalta hotelli Cracoviaan piti huomattavasti rauhallisempaa tahtia kuin Varsovan vastaavat. Toisaalta huomasimme myöhempinä päivinä, että kyse lienee ollut sattumasta (tai liikenteen vilkkaudesta). Hotellin eteen päästyämme seurue havaitsi, että Kyriad on totta vieköön taaksejäänyttä elämää: pelkästään Cracovian oven edessä parveili lähes läpipääsemätön turistilauma, aulasta puhumattakaan.

Hotellin henkilökunta osoittautui kuitenkin miellyttäväksi ja runsaslukuiseksi, ja vähemmän koppavaksi kuin edellisessä. Oma huonenumeromme vaihtui kaupungin vaihtuessa 404:sta 405:een, kuten asiaan sopiikin. Ensimmäinen valtaisa pettymys huoneeseen tultaessa oli ilmastoinnin puuttuminen, mutta muutaman tunnin sopeutumisen ja kylmän kylvyn jälkeen ei sekään enää erityisemmin vaivannut. Kylpyhuoneen hana taas osoitti kroonista taipumusta vuotamiseen.

Lyhyen asettumishetken pidettyämme päätimme aloittaa iltakierroksen Cracovian hotellibaarista. Pekka yritti tilata Okocimia, mutta rempseähkö tätihenkilö ei suostunut myymään sitä, vaan toi kaikille Zywiecia (8 zl). Vastalahjaksi Teemu ojensi tädille valtaisan vuoren kolikoita.

Hotellin läheisyydessä sijaitsivat muun muassa kansallismuseo ja urheilustadion, jonka valopylvästä voi käyttää maamerkkinä. Aivan hotellin vieressä sijaitsi myös käytännöllinen kauneutta alkoholista -kauppa (Beaute, Alkohole), josta ostimme veden, pikkusyömisen, kortteja ja osan tuliaisvodkasta.

Krakovan keskusaukiolla

Jatkoimme matkaa vajaan kilometrin verran Pilsudskiego (tuttavallisemmin Pils) -katua itään ja teimme ensimmäisen havainnon Vanhaakaupunkia kiertävästä kehäpuistosta. Siitä poikkesimme Jagellonska -yliopistokadulle ja edelleen italialaisen pizzahelvettikellarin jälkeen oikealle, jolloin saimmekin jo keskustorin näkyviin. Matkaa ei todellakaan voinut luonnehtia pitkäksi Varsovaan verrattuna. Koska kello oli jo yli kuuden, kauppahalli ei ollut enää auki, mutta ihmettelimme muita rakennuksia ja menimme istuskelemaan ns. pizzaterassille. Naapuripöytään tuotiin mielenkiintoinen pizza, jossa oli luultavasti kirsikoita (!) tai sitten jotain aivan muuta, koska emme missään vaiheessa päässeet selvyyteen asiasta. Oma päivällispaikkamme oli onneksi toisaalla, siis Pils -kadulla lähellä hotelliamme sijainnut afrikkalainen Kassumay.

Kassumay -ravintolassa meitä palveli harjoittelijaniekeri. Alkupalaksi otimme kaikki vihanneskeiton, joka oli kerrassaan erinomainen ja sisälsi luultavasti maissia ja bataattia, joskin tämä on vain matkanjohtajan köyhä arvaus. Allekirjoittanut ja Pekka valitsivat Yassaa: kanankoipi, couscousta ja sipulia ja kevyesti potkaisevia mausteita, joissa oli kuvauksen perusteella ainakin sinappia. Pekka valitsi palapaistin näköisen annoksen, jonka keskellä oli kiinteähkö keltainen viljakakku ja Teemu sai kardemumma- ja kanelimausteisen maukkaan liharuoan. Seurueen enemmistön ravitsemusasenteet huomioiden ei liene enää yllättävää, että myös toisen Teemun annokseen sisältyi lihaa. Tarjolla olisi ollut myös krokotiilia (40 zl), mutta jostain syystä kukaan ei päätynyt tähän vaihtoehtoon.

Yassa

Matkasta ja erittäin täyttävästä päivällisestä uupuneina menimme nukkumaan jokseenkin aikaisin, ensimmäinen jo yhdeksän jälkeen. Afrikan ruoka arvostettiin myöhemmin koko matkan kärkipäähän ainakin Pekan ja Teemun toimesta, paikallisia zurek-keittoja tietenkään unohtamatta.

Päivän vihje:
Mitäpä tulisikaan nukkumisesta ilmastoimattomassa hotellissa ilman kylmiä kylpyjä.

Varsova 1.8.2005

Maanantai oli Varsovassa vuoden 1944 kansannousun muistopäivä. Emme kuitenkaan havainneet omalla reitillämme enää mitään erikoista päivään liittyen. Heräsimme aamulla aikaisin ja yhdeksän jälkeen lähdimme taksilla Vanhaankaupunkiin tutustuaksemme kuninkaanlinnaan. Ensin ahtauduimme yhteen taksiin, mutta hotellin nurkalla taksikuski havaitsi takapenkin sisällön ja totesi siihen: "Aaaaaaaa, no, no, only four." Näin ollen jakauduimme kahteen eri taksiin, a 14 zl.


Matkanjohtaja suoritti varhaisaamun kunniaksi matkan suurimman töppäyksensä eikä uskonut, että jo edellisenä päivänä näkemämme (erittäin mieleenpainuva) räväkänpunainen rakennus heti vanhankaupungin edustalla on se tavoiteltu kuninkaanlinna. Jotakin olisi tietysti voinut päätellä siitä, että taksi toi meidät juuri kyseiselle aukiolle. Syynä omalaatuiseen sekaannukseen oli kahden opaskartan numeron sotkeminen keskenään: siinä missä numero 1 tarkoitti linnaa, numero 2 viittasi vanhaankaupunkiin yleisesti, ei suinkaan toisinpäin. Joka tapauksessa suoritus oli erityismerkin arvoinen. Seurue käveli aamukävelyksi vajaan kilometrin mittaisen ympyrän ja kymmenen jälkeen istahdettiin hetkeksi keskusaukion Drink Bariin, jossa tuiman oloinen päällikkötäti antoi ohjeita nuorille työntekijöilleen.

Lopulta aamupäivän pienet viivytykset osoittautuivat onnistuneiksi, sillä kuninkaanlinnalle palatessa ilmeni, että maanantaisin paikka aukeaa vasta klo 11. Normaalihintainen pääsylippu maksoi luultavasti 20 zlotya, joskaan tämä ei ole täysin varma muistikuva. Opiskelija-alennuksia taas voi anella ympäri Puolaa, vaikka ei sattuisikaan olemaan alle 25-vuotias. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen pääsimme sisälle linnaan ja teimme noin 75 minuutin mittaisen vapaakierroksen opasteiden ja opastajien avustuksella. Esillä oli muun muassa taidetta, prameita lehtikultauksia, hassuja saleja sekä 3000 erilaista kolikkoa ja mitalia.

Bigos -annos

Linnasta selviydyttyämme menimme linnan aukion Przy Zamku -terassille lounastamaan. Pekka valitsi jälleen zurekia, Teemu kaalitäytteisiä pierogeja ja loput kolme turistia niin ikään perinteisen puolalaisannoksen, bigos -metsästäjänpadan. Zamkun liha- ja kaaliannos oli kuitenkin mielenkiintoisesti sijoitettu tumman, onton leivän sisään. Jos myös leivän olisi syönyt kokonaan, nälkä olisi luultavasti lähtenyt viideltä hevoseltakin, mutta siihen suoritukseen kukaan ei ryhtynyt tässä vaiheessa päivää.

Ateriakokonaisuutta lopetellessamme innokkaat hanuri- ja viulu-ukot (2 kpl) tulivat häiritsemään terassin rauhaa. Osa seurueesta oli sitä mieltä, että kumpikin soitti tahollaan mitä sattuu, mutta vielä suurempi ongelma lienee ollut soitinten laatu ja viritystila.

Linnan aukiolta jatkoimme paikallista "kauppakatua" eli Krakowskieta pitkin eteläkaakkoon kohti Chopin -museota. Matkalla ohitimme kaupustelumummoja, terasseja, jopa divareita. Huolellisen suunnistamisen jälkeen Chopin -museo löytyi vaivatta, mutta ainoa ongelma oli, että paikka ei ollut auki lainkaan. Syynä oli luultavasti jonkinlainen kunnostustyö tai uudelleenjärjestely.

Museolta siirryimme kengurukuvilla ja pehmokoalakarhuilla varustettuun Cafe Coalaan pohtimaan tilannetta. Matkaa päätettiin jatkaa Swietokrzyska -katua pitkin kohti kulttuuripalatsia, joka sijaitsi sopivasti puolimatkassa Kyriadia ajatellen. Kuljimme muun muassa erittäin tylyn näköisen hotellirakennuksen ohi ja luultavasti kaikki olivat tyytyväisiä, ettemme majoittuneet sinne.

And now something completely different: Cow Parade

Oikaisimme pienen puiston kautta kulttuuripalatsia kohti ja onnistuimme jopa löytämään sisäänkäynnin. Teemu tiedusteli yläkertaan suoritettavan hissivisiitin hintaa, joka ei ollut erityisen vähäinen (sama kuin kuninkaanlinnassa, 20 zl). Onneksi kuitenkin lipun hinta maksettiin pienen epäröinnin jälkeen. Yhdessä hujauksessa oltiin ylhäällä ihmettelemässä maisemia joka ilmansuuntaan, ja valokuvia otettiin jokseenkin ahkerasti.


Kulttuuripalatsissa oli myös baari, jossa ensimmäisenä paikalle ehtinyt olutsieni suoritti mielenkiintoisen paikanvalinnan suoraan erittäin äänekkään kommunistituulettimen alta, mutta ainakin ilmanvaihto toimi. Tarjolla oli tavallista vahvempaa Varka -olutta, joka oli prosenttiensa mukaisesti makeahkoa. Pieni tuoppi maksoi vain 5 zl, mutta vastapainoksi tuopit olivat muovia. Teemu osti matkamuistomyymälästä turnauspalkinnoksi pienen arkkitehtoonisen tuliaisen ja toinen Teemu kaksi kulttuuripalatsiaiheista aperitiivilasia.


Palatsin jälkeen tutustuimme viereisen keskusaseman mielenkiintoiseen asematunneliin. Siellä oli tyypilliseen tapaan jokseenkin helteinen tunnelma, kioskeja, kojuja ja pieniä puoteja, kuten levykauppa, josta Pekka tiedusteli vaihtoehtoista paikallista musiikkia ja sai vastaukseksi toisen levykaupan sijaintitiedot.

Jatkoimme matkaa Jerozolimskie -katua Albert -supermarkettiin ja palasimme lopulta hotelliin. Allekirjoittanut jäi lepäämään ja syömään kaupasta ostamiaan eväitä, kun taas toiset menivät läheiseen pizzeriaan, jonka henkilökunta suostui ymmärtämään vain umpipuolaa. Myöhemmin illalla testattiin myös Kyriadin 1. kerroksen baari, jossa olut maksoi hotellityyliin 13 zl. Kartanlukija huomasi palaneensa kevyesti auringossa pitkän päiväkierroksen aikana, koska oli suuressa viisaudessaan suojannut vain nenän.

Päivän vihje:
Kun (jos) suunnistaa turistikartan kanssa kaupungilla, kannattaa oikeasti varmistaa etukäteen, mikä numero tarkoittaa mitäkin kohdetta.

Varsova 31.7.2005

Aamuyöllä ukkonen myllersi toden teolla. Siinä missä Teemu, Teemu ja Pekka nukkuivat tästäkin huolimatta, hotellin toisessa päässä kerrosta ylempänä herättiin jo ensimmäisiin kovempiin jyrähdyksiin. Suojaisa maisema kulttuuripalatsin suuntaan ei kuitenkaan ollut salamoiden ihailun kannalta erityisen otollinen, joten ukonilman seuraaminen jäi kymmenen minuutin mittaiseksi. Vasta aamulla unisille turistitollukoille valkeni, että luonnonvoimat olivat oikeasti riehuneet pitkin Varsovaa ja Puolan maaseutua: pelkästään kaupungissa lukuisa joukko puistotyöntekijöitä keräsi myrskyn jäänteitä kadunvarsilta, ja lopullisesta tiedonjaosta huolehtivat seuraavan päivän tv-uutislähetykset, vaikka matkaajat eivät puheesta mitään ymmärtäneetkään.


Hotelliaamiainen nautittiin rauhallisissa olosuhteissa ja paikallinen kahvi (kawa) osoittautui erikoiseksi mutta kuitenkin maistuvaksi. Henkilökunta oli jostakin syystä sekoittanut huoneemme asukastiedot ja lopputuloksena oli mm. yksi sukupuolenvaihdos (Mr. Kosonen). Pohdimme, pitäisikö tiedot oikaista vastaanotossa mutta mitäpä sitä suotta vaivautumaan.

Kännykkä ei suostunut lähettämään viestejä tai soittamaan puheluita, koska puhelurajoitukset olivat päällä ja ne koskivat myös ulkomaanpuheluita. Ongelma korjaantui soittamalla Teemun avustuksella Suomeen Elisan asiakaspalveluun. Estojen poistaminen käy kalliiksi: 7 euroa.

Kansannousumuseo

Pian aamiaisen jälkeen lähdimme ukkosen jäljiltä raikkaaseen mutta silti varsin hiostavaan ulkoilmaan. Läheisellä Sienna-kadulla olisi pitänyt tietojen mukaan sijaita jonkinlainen juutalaisgeton muistoseinä, mutta sen sijaan sieltä löytyi vain pienoiskaatopaikan näköinen aidantausta ja pari huoltomiestä. Hieman edempänä ihmettelimme suurta väkijoukkoa sisäpihalla aidan takana ja poikkesimme sivukadulle, josta löytyi sattumalta sisäänkäynti Varsovan kansannousun museoon (Muzeum Powstania Warszawskiego). Museoon pääsi juhla-ajan kunniaksi ilman pääsymaksua ja tämän vuoksi se olikin pahasti tukossa.

Museon jälkeen jatkoimme Prosta-kadun ohi Solidaarisuuskadulle. Osa seurueesta kaipasi kipeästi oluttuopillista, mutta aiemmin näkemämme mielenkiintoisen oloinen Tina -baari oli laittanut lapun luukulle, eikä suoralta katuosuudelta löytynyt kuin yksi kahvila kadun väärällä puolella. Lopulta saimme näkyviimme Carlsbergia mainostavan ruokaravintola-terassin, mutta tilatessamme tarjoilija totesi: "We don't have licence." Ehkä sitten joku toinen kerta, totesi siihen yksi Teemuista ja jatkoimme matkaa eteenpäin kohti keskustaa ja ihmisten ilmoja. Toki osa seurueesta muisti myös ihailla Solidaarisuuskadun mielenkiintoisia näkymiä.

Pari kadunkulmaa myöhemmin saimme näkyviin vihreävalkoisen terassin katon oikealla ja kävelimme sitä kohti pitkin Bankowa-katua, saksilaisen puutarhan suuntaan. Paikka oli U Fiszerska, josta oli näköala korkeaan Peugeot -tornitaloon. Sittemmin terassi nimettiin shortsiterassiksi tarjoilijoiden asusteiden mukaan. Olimme onnistuneet kehittämään lounasnälän pitkän kävelyosuuden aikana, joten aloitimme puolalaisen herkutteluviikon syömällä itse kukin pienen zurek -keiton Lech -oluen kera. (Myöhemmin tämän paikan zurek arvostettiin vertailuissa jopa korkeimmalle.) Henkilökunta oli sympaattista ja paikalliseen tapaan saimme lähtöä tehdessämme vielä pienen lasillisen makeaa kirsikkaviiniä.

Senatorska -kadulla

U Fiszerskasta jatkoimme Senatorska -katua pitkin kohti vanhaakaupunkia, Stare Miasto. Matkan varrella pysähdyimme Irish Pubiin, jonka televisiossa pyöri formulakisa. Toiset nauttivat Zywiec -olutta, kun taas allekirjoittanut jätti tämän kierroksen kokonaan väliin. Teemu hämmästeli vessajärjestelmää, koska matkanjohtaja ei ollut muistanut kertoa, että naisten vessat on varustettu ympyrällä (tai vaihtoehtoisesti esim. sanalla damski) ja miesten vessat kolmiolla.

Vanhankaupungin edustalla kuninkaanlinnan aukiolla näimme ensimmäisen aidon turistihälinän. Postimerkkien oston, torisoittajien ja vossikoiden ihmettelyn jälkeen jatkoimme Swietojanska -katua kohti keskusaukiota, josta ostettiin postikortteja ja toiset uskaltautuivat nauttimaan jäätelöt. Aukio oli, ei niin yllättäen, täynnä terasseja. Kävelimme vielä hieman eteenpäin kohti Marie Curien museokompleksia ja sieltä poikkesimme juomaan kahvia, teetä, vettä ja olutta John Bull -terassille vanhankaupungin laidalle. Terassi-istunnosta tuli harvinaisen pitkä, koska tarjoilija ei ymmärtänyt mitä tarkoittaa "bill", kun Pekka sitä pyysi. Luultavasti se oli hänen mielestään jonkun etunimi. Puolen tunnin istuskelun jälkeen Teemu pyysi tuomaan "checkin", ja tällä kertaa saimme maksetuksi. Koska kenelläkään ei ollut työkaluja mukana, emme saaneet pöytälevyyn kiinnitettyä Zywiec -laattaa irti.

Kello näytti jo pitkälti yli viittä iltapäivällä, joten lähdimme kävelemään takaisin kohti hotellia pitkin Senatorskaa. Seurue oli niin tykästynyt U Fiszerskaan, että pysähdyimme siihen myös paluumatkalla. Tarkoitus oli siirtyä kohtapuoliin päivälliselle, mutta nälkäisimmät matkalaiset ottivat alkupalaksi kaksi kappaletta lihalautasia (a 25 zl) kahdelle hengelle. Annokset olivat niin suuria, että yksikin olisi riittänyt, mutta kaikki tuli kuitenkin helposti syödyksi. Tälläkin kertaa luonnollisesti saimme annokset jälkiruokaviiniä. Terassilta jatkoimme kohti Walicow -katua ja matkanjohtajan ehdottamaa Folk Gospoda -puolalaisravintolaa. Se löytyikin hieman oudosta paikasta, pikkukadulta lähiön keskeltä. Paikka oli sisustettu keskiaikaisesti ja osoittautui sekä tiloiltaan suureksi että tunnelmaltaan mukavaksi. Seurueen serkukset söivät annokset porsasta ja toiset ottivat liemestä ja lihatäytteisistä pierogeista rakentuvan borssikeiton. Ilmaisena jälkiruokamaljana oli tällä kertaa traditionaalinen puolalainen hunajaviini.

Syömässä ollessamme ulkona satoi hieman vettä ja hotelliin palatessamme pimentyvällä taivaalla välähti myös muutama salama. Kuljimme jälleen Statoilin huoltoaseman kautta, koska Teemut ja Pekka olivat edellisenä päivänä havainneet norjalaisen pelastusaseman helpoimmaksi paikaksi ostaa olutta hotelliin. Allekirjoittanut osti mielenkiintoisen "tarjousvodkan" (14,90 zl), vettä ja kaksi olutta.

Päivän vihje:
Jos haluaa nauttia baarien antimista, Varsovan Solidaarisuuskatu ei ole paras mahdollinen vaihtoehto.

Lpr-Helsinki-Varsova 30.7.2005

Naapuruston ikuinen kivipora soi ja hätäavuksi kaivetut kuulosuojaimet tutisivat, kun suljimme nyt myös turvalukolla varustetun kotiovemme Lappeenrannassa hieman ennen puoltapäivää. Turvallisen autoiluosuuden jälkeen poimimme Hämeenlinnasta kolmannen pienen elefantin kulkemaan kanssamme aurinkoista tietä eteenpäin ja jatkoimme bussiasemalta klo 16.15 vuorolla kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa. Aiemmin kulkuvälineenä käyttämämme auto taas jatkoi kuljettajineen kohti Varsinais-Suomea.

Lentoasemalla suoritettiin onnistunut rahanvaihto sekä pakolliset lähtötoimenpiteet, joiden ohessa löysimme kaksi muuta pientä elefanttia lentämään kanssamme aurinkoista ilmatietä Puolaan. Koska seurue oli koossa, istahdimme hiljaiseen mutta rauhalliseen lentoasemabaariin juomaan oluet.

Lopulta viiden suomalaisen (kansallisuus muutettu) joukko lähti Helsingistä klo 20.05 lennolla (LOT 0472) kohti Varsovaa. Koska mukana oli kaksi Teemua, kaksi muuta mieshenkilöä ja yksi naiseläjä, jo aiemmin oli päätetty käyttää salanimiä Teemu, Teemu, Teemu, Pekka ja Pekka. Yksi matkanjohtajista oli varustanut seurueen asianmukaisilla käyntikorteilla, jotka toimivat samalla ansiomerkkien alustana ja modernin väritulostuksen ilmentyminä, vaikka tiivitaavinvioletti puuttuikin joukosta.


Varsovan lentoasemalla seuruetta tervehti pienoistrooppinen kuumuus, joka ilmeni 28:na lämpöasteena vielä iltahämärissä yhdeksän aikaan. Ilma enteili ukkosta. Hotellia kohti edettiin kahdella taksilla, jotka pitivät totuttuun tapaan kovaa kyytiä. Keskustasta länteen sijaitseva Kyriad Prestige (Towarowa 2) osoittautui sopivan ylelliseksi, ranskalaiseen ketjutyyliin sisustetuksi kolmen tähden hotelliksi. Varustuksena oli kaikkea sopivasti eikä mitään liikaa. OK-matkojen normaalipaketilla olisimme majoittuneet Grand-hotelliin, mutta toinen seurueen Pekoista ei suvainnut tätä vaihtoehtoa sen jälkeen kun selvisi, että rakennuksessa on käynnissä julkisivuremontti.

Kyriad oli ilmeisen onnistunut vaihdos, vaikka matkan kuluessa ei lopulta koskaan selvinnyt, miltä alkuperäinen hotelli olisi mahtanut näyttää. Pekalle myönnettäköön joka tapauksessa jälkisyntyinen ansiomerkki hotellijärjestelystä. Kyriadin erityisvahvuuksista voidaan mainita siisteys, ilmastointi, huonekohtainen kassakaappi, kunnollisesti pimentävät verhot, hyvät vuoteet, raikastuspastillit yöpöydällä ja hiustenkuivaaja. Halpapakettimatkojen vakiohotelleissa vastaavaa tuskin voi odottaa.

Rangaistuslahjat

Koska yksi Teemuista täytti lähtöpäivänä 30 vuotta, hänelle luovutettiin kunniakas kolmen kohdan lahjakokonaisuus ja Lenin-aiheinen onnittelukortti. Kello oli jo ylittänyt yksitoista, kun lopulta pääsimme vilkaisemaan ulkomaailmaa. Kaupunki oli erittäin hiljainen. Kävelimme Jerozolimski -katua itään päin muutaman ruokaravintolan ohi, kunnes hieman ennen asemaa löysimme sopivan olutbaarin (Ania). Tuopillinen Brok -olutta maksoi 5 zl eli noin 1,25 euroa, ilmapiiri oli hiostava asiakaskunnan vähäisyydestä huolimatta ja käytännössä paikalla oli ainoastaan iloinen seurueellinen tikanheittäjiä.

Päivän vihje:
Vessatilanteen kannalta ei välttämättä ole kovin järkevää nauttia kahta olutta lentoasemalla ennen portille lähtöä.

Riika-Tallinna-Hki 8.7.2004

Aamuherätys on tavallista aikaisempi, sillä syömään siirrytään jo hieman puoli yhdeksän jälkeen. Allekirjoittaneen ruokahalu on palannut ja pöydän antimet ovat jälleen kohdallaan, vaikka loppukahvin kanssa uhkaakin tulla hieman kiire muiden jo lähtiessä pöydästä. Loput seurueesta säntäävät vanhaan kaupunkiin kiertelemään ja flunssaa edelleen poteva osasto jää pakkaamaan laukkuja, silmäilemään erinomaista matkalukemistoa "Miksi rysähti - 1400 tutkittua kuolonkolaria 1998-2001" sekä tietysti lepäilemään.

Miespuolinen matkaryhmittymä käy juomassa kalliinpuoleiset (1,50 Ls) aamupäiväkaljat vanhassa kaupungissa terassilla, joka sijaitsee nimettömäksi jääneen kirkon vieressä aukiolla. Lähistöllä kolme torvensoittajaa esittää samalla musiikkia (ilmoille kajahtaa God Save the Queen juuri kun ohi kävelee saksalaisia turisteja), ja kaksi epävireistä huilistia vinguttaa Santa Luciaa.

Terassikaljajoukkue palaa viinakaupan (mm. tuliaisjuomat Riga's Black Balsam ja asiaankuuluva konjakki) kautta hotellille hieman puoli yhdentoista jälkeen, jolloin kootaan viimeiset tavarat Bruninieksin kaapeista ja suunnistetaan alas kadulle taksitolpalle. Postikortit pudotetaan sujuvasti vastapäätä hotellia sijaitsevaan postilaatikkoon. Taksi johdattaa seurueen bussiaseman sijasta rautatieasemalle, koska tarkoitus on vielä ennen matkaanlähtöä ostaa Rimistä eväsruokaa ja -juomaa. Investoinnin kohteena on muun muassa leipää, juustoa, suklaata ja hiven Moskovskaja -vodkaa. Allekirjoittanut jää vahtimaan matkalaukkuja kaupan edustalle liukuportaiden viereen ostoskeskuksen vartijoiden (3) pätevällä avustuksella.

Ryhmän edelläkävijät ovat edellisenä päivänä ohimennessään ostaneet bussiliput ja kuulleet, että bussi lähtee laiturilta yksi. Ensin havaittu bussi osoittautuu kuitenkin vääräksi, sillä se on menossa Saksaan.

Viereinen auto laiturilla 1A taas ei kuulu sarjaan kansainvälinen bussiliikenne. Lopulta vain viisi minuuttia ennen aikataulun umpeutumista paikallisbussi suvaitsee lähteä liikkeelle ja sen takaa paljastuu näkymä vastakkaiselle laituri ykköselle(!), josta on lähdössä liikkeelle lupaavan näköinen joukkokuljetusajoneuvo. Ykköslaituri on siten hämäyssyistä pitkä ja lähes ympyrän muotoinen, eikä tarkkaa lähtöpaikkaa ole kerrottu missään. Mukaan ehditään kuitenkin hyvin ja varatut paikat löytyvät bussin takaosasta.

Paikallamme istuu suomalainen tyttö, joka siirtyy suosiolla takapenkille istumaan mutta paikalle jää kasa suklaakonvehtien käärepapereita. Niiden sisäpinnan on bussin helteessä vallannut puolisula, tahmainen massa, johon allekirjoittanut iskee kätensä papereita siirtäessään. Onneksi bussissa on myös verho, johon kädet voi kätevästi pyyhkiä äärimmäisen hädän sattuessa.

Kahden 20 v venäläistytön seurue vaihtaa paikkaa saadessaan seurueemme loppuosan eteensä, ja siirtyy istumaan eteemme käytävän toiselle puolelle, mikä on harmillista, etenkin kun potilaista vaaleampi harrastaa Cosmopolitanin lukemista.

Riiasta lähdetään samaa reittiä kuin tultiinkin eli hitaasti mutta varmasti. Ryhmämme kielitaitoiselta jopa tiedustellaan, toimiiko ilmastointi, koska hän lienee koko bussin ainoa venäjäntaitoinen ulkomaalainen.

Bussissa on suomalaisperhe, jonka isä kertoo, että heidän vanha (90-luvun) bemarinsa varastettiin Riiassa ja siksi he palaavat bussilla. Olisi heidänkin pitänyt ymmärtää lähteä matkaan sillä Peugeot 309:lla.

Alkumatka sujuu sään ansiosta kiitettävästi, mutta loppumatka auringonpaisteineen on tukala ja hapeton, koska puhallusta on tuskin lainkaan. Valtatiellä kuskit (keski-ikäinen tukeva, ketjussa polttava viiksimies sekä nuorempi ja hoikempi kisällikuski) pääsevät vauhtiin. Rajalle tullaan vielä jonkinlaisessa kohtuullisessa järjestyksessä ja koska kaikkien passit kerätään pois, matkustajille jää hyvää aikaa jaloitteluun, vessakäyntiin ja hermolepoon. Viron puolella liikennejärjestyksestä ei enää ole niin väliä, vaan viiksisedän nuorempi kollega ohittaa muun muassa viidenkymmenen matkailuauton karavaanin vastaantulijattomalla tietyöalueella, koska mikään rajoitus ei tunnu koskevan bussiamme. Parissa tavallisessa ohituksessa vastaantulija joutuu jarruttamaan säilyäkseen hengissä, koska on pienempi kuin bussi. Kuljetusprosessi huipentuu sadan kilometrin tuntivauhdissa lennossa tehtyyn kuskinvaihdokseen.

Perille Tallinnaan päästään kuitenkin hengissä, lähes puoli tuntia etuajassa (12.15 - 16.50) ja vieläpä suoraan satamaterminaalin eteen. Kuljettaja tiedustelee kielineroltamme, onko A-terminaalin edusta varmasti oikea paikka. Tilanne kuitataan kädenheilautuksilla ja lämpimillä kiitoksilla, ja seurue suunnistaa syömään läheisen kauppakeskuksen yläkertaan Pub Warsteineriin. Valinnat kohdistuvat pippuripihviin ja allekirjoittaneella itämaiseen pataruokaan. Ateria on käytännöllinen ja edullinen, joskin pataruoka-annos on hukutettu sammiolliseen soijakastiketta.

Baarista poistumisen jälkeen havaitaan, että Super Sea Cat lähteekin D-terminaalista, jota ei näy missään. Käytännössä D on satamalahden toisella puolella. Bussikuskille annettua kieltävää vastausta kadutaan yhteisesti ja etsiydytään taksilla kohti oikeaa terminaalia. Vahingosta viisastuu, tai sitten ei. Positiivista on se, että matkanjohtaja ei ole hukannut laivalippuja.

Laivaan päästään ongelmitta ja paluumatka lahden yli alkaa, joskin satamaruuhkien takia viisitoista minuuttia aikataulusta myöhässä. Muuten matka sujuu ripeästi ja pian ollaan Helsingissä terminaalin edustalla. Pitkänmatkalaiset ottavat taksin rautatieasemalle ja nousevat Tampereen junaan. Junassa edessä istuva pariskunta keskustelee pallaksen syömisestä, joskaan he eivät tiedä, mitä se on.

Perillä Hämeenlinnan yösijapaikassa ollaan yhdentoista jälkeen.

Riika 7.7.2004

Hotellin vuode on mukava ja yö sujuu rangaistustyynyjen poissaollessa hyvin rauhallisesti nukkuen ja leväten. Bruninieksin aamiainen on monipuolisempi kuin edellä: tarjolla on muun muassa paahtoleipää ja tummaa leipää, leikkeleitä, juustoa, salaattia, tuoreita vihanneksia, hedelmälohkoja, muroja, puuroa, munakasta, nakkeja, kahdenlaista mehua ja kahvia. Tilat seitsemännen kerroksen ravintolassa ovat siistit ja riittävän suuret. Allekirjoittanut on aamiaisella yltiöflunssainen ja väsynyt, eikä ruoka maistu. Puolet seurueesta suunnistaa keskustaa ja flunssapotilas jää ottamaan lämmintä kylpyä riittävän vartioituna, ei vähiten siksi, että kylpyhuone ja -amme ovat molemmat kuolemanliukkaita.

Puolenpäivän jälkeen ryhmämme kommunikaattori viestittää Fazerin kahvilasta ja hetkeä myöhemmin aivan aseman vieressä olevalta Il Patio -italialaisravintolan terassilta. Hotellilaiset lähtevät sitä kohti ja havaitsevat samalla tumman pilven, joka on ylvään näköinen läheisen sivukujan keskellä sijaitsevaa St. Gertruden luterilaista kirkkoa vasten. Matkan puolivälissä alkaa kevyesti sataa. Reva(l)n kulmalle ehdittäessä sade yltyy kesäisen tunnelmalliseksi ukkoskuuroksi, ja lopulta jopa rankkasateeksi. Kävelijöillä on sateenvarjo, jonka kankaasta kuitenkin tihkuu läpi. Myös ukkonen paukahtaa pari kertaa liikenteen jokseenkin huiman melun yli.

Ohimennessä poiketaan hetkeksi puiston laidalla sijaitsevaan ortodoksiseen kirkkoon. Sade yltyy uudelleen hieman ennen määränpäätä, minkä vuoksi kuivien vaihtosukkien hankkiminen kaupasta osoittautuu umpikengistä huolimatta kannattavaksi.

Il Pation terassille jo aiemmin ehtineet ovat kiintyneet kauniisti hymyilevään (ja paikan ennätyshidasta linjaa kunnioittavaan) punaessuiseen tarjoilijattareen jopa niin paljon, että kommunikaattori hämmästyy juomiensa tuoppien määrää. Seurueen edelläkävijät ovat jo syöneet välipalaksi valkosipulileipiä (0,80 Ls), ja allekirjoittanut valitsee lämpöisen minestronekeiton (1,20 Ls).

Terassilla istumisen jälkeen asioidaan kauppakeskuksessa ostoksilla, poimien muun muassa kortteja ja postimerkkejä Narvesenilta, ja sen jälkeen siirrytään vanhaan kaupunkiin sotamuseoineen. Museo osoitteessa Smilsu 20 on luonnollisesti mielenkiintoinen ja sijaitsee viidessä tai kuudessa kerroksessa. Vanha opas-setä päätyy hetkeksi esittelemään näyttelyä saksaksi. Flunssapotilas väsähtää ja jää kirjoittelemaan postikortteja, kun toiset kiertelevät eri kerroksissa. Lopuksi allekirjoittaneen puolisko ostaa vielä yhden postikortin ja havittelee siihen merkkiä kysymällä "Do you have postmarks?", vaikka osuvampi sana lienee "stamps". Museon lipunmyyjätäti ei ymmärrä kysymystä ja ojentaa kysyjälle muovipussin.

Ei silti että niitä merkkejä olisi edes ollut myynnissä.

Museokäynnin jälkeen on alkamassa sadekuuro, minkä vuoksi osa seurueesta osoittautuu innokkaiksi pakenemaan viereiseen kellaribaariin, jonka nimeä ei laiteta merkille. Siellä on edullista olutta, joka leimataan kenties makeutensa tähden väärän pään tuotokseksi. Baarissa vierailee myös yksi vessassakäyvä suomalaiskokoonpano. Perheen isä on selailevinaan listoja sillä aikaa kun lapset jonottavat vessaan, jossa huono ihmisemme on juuri sillä hetkellä. (Seuraavana aamuna perheen äiti havaitaan yhtä aikaa aamiaisella hotelli Bruninieksissa.)

Baarikäynnin jälkeen jatketaan pidemmälle kohti jokirantaa ja pidetään välillä hetki sadetta. Tällöin potilasosasto erkanee joukosta haahuilemaan takaisinpäin kohti hotellia väsymyssyistä. Matkalla koukataan vain pikaisesti rannan sivuitse sekä havaitaan ohimennen pari britti- ja irkkubaaria. Kauppakeskuksen Rimistä hankitaan evääksi venäläistä Arsenikki -vodkaa.

Kahdeksan aikaan illalla hylkäämämme seurueen jäsenet ovat odottelemassa Marijasin jatkeena toimivalla Caka -kadulla ravintola Staburgasissa. Sinne heidät on tuonut taksi, joka on muun muassa kertonut juoppomökkimatkastaan aina-ihanalle Tampereelle ja muistanut matkan lopuksi korostaa "Special prize - only for you", mitä se sitten tarkoittaakin. Saavumme paikalle kävellen reilun puolen kilometrin matkan hotellilta, mutta sekoilemme numeroissa ja etsimme Caka 66:ta, kun pitäisi etsiä 55:tä. Caka 66:n liepeillä on vain pikkuinen pelmeenipikaruokala ja ankea kivitalon porttikongi. Aivan Staburgasin nurkilla alkaa myös päivän toinen railakas ukkoskuuro. Puhelimiin turvaten selviää oikea osoite ja oikea seuruekin löytyy lopulta yläkerrasta.

Staburgas on moniosainen, -lokeroinen ja tiivistunnelmainen ravintola, jossa on varsin täyttä ja äänekästä. Sisustuksessa lienee tavoiteltu sukukokouksen tai kyläyhteisön henkeä. Viereisessä pöydässä istuu kaksilapsinen suomalaisperhe, jonka isä kaataa viinilasillisen pöydälle ja jälkikasvu alkaa kesken syömisen laulaa mainoslaulua "Yks kakkaa, kaks kakkaa", jota perheen äiti pahoittelee pöytämme suuntaan. Siihen kuitenkin todetaan, että laulaminen on aina paikallaan.

Alkuruokana nautitaan 250 gramman(!) hapankaalikeitto, jossa on paljon kaikenlaista mainiota, ja pääruokana suositaan lihaa. Allekirjoittaneen ruokahaluttomuus jatkuu ja erittäin täyttävän alkukeiton jäljiltä päädytään kokonaan perumaan pääruokatilaus, joka olisi ollut lajiltaan stuffed herring. Tilanne selitetään tarjoilijalle, joka kielitaitoisemman toisen tarjoilijan avustuksella saakin tuotua kala-annoksen pöytään doggybagissa. Hotelliin palattaessa ruokapussi lahjoitetaan ystävällisesti ensimmäiselle vastaantulevalle huivimummolle, joka on kierrellyt kadulla penkomassa roskia. (Toivottavasti hän söi annoksensa luottavaisena ja hyvällä ruokahalulla.)

Hotellilla maistellaan olutta, Arsenikki -vodkaa sekä tilkka balsamiviinaa. Seurueen juoma-asiantuntija on ostanut pullollisen LB:tä, joka ei ole varsinaista ja oikeaa Riikan mustaa balsamia. Myös virallinen Riga Black Balsam osoittautuu paljon paheksuttua mainettaan paremmaksi. Nukkumaan mennään tälläkin kertaa ajoissa, koska seuraavana päivänä edessä on pitkä matka Tallinnaan, ja houretaso on vaarassa ylittää sallitut arvot.

Pärnu-Riika 6.7.2004

Virallisesti seurue herää aamiaiselle yhdeksän aikoihin. Se tarjoillaan vastapäisessä hotelli Vesiroosissa, jossa ei ole juurikaan paikkoja vapaana, sillä niitä on kovin vähän. Ainakin yksi pöytä on tyhjillään, mutta siinä on kasa likaisia astioita. Aamiaiseksi nautitaan lähinnä valmiiksirapeita paahtoleipäkorppuja ja tummaa makeahkoa leipää, leikkeleitä, kahvia ja mehua. Pöydän antimet ja miljöö eivät kauheasti innosta matkalaisia, mutta kaikki eivät niitä uskalla ääneen haukkuakaan, ja ruoka joka tapauksessa tulee syödyksi takaisin palaamatta.

Aamiaisen jälkeen kootaan lyhyen lepohetken jälkeen tavarat ja suunnistetaan kävellen kohti bussiasemaa. Ennen lähtöä kierrellään ostoskeskuksessa, josta allekirjoittanut lähettää pari postikorttia ja lisäksi osa matkalaisista nauttii kahvia, nakkimakkarapiiraggaa sekä vettä, josta kolmas osapuoli pöllii vahingossa puolet. Matkaevääksi hankitaan mm. kolmenlaisia Fazerin piiraita, Vana Tallinnaa, 10 cl Jägermeisteria, vettä ja nenäliinoja. Seurueen sosiaalisin tapaus myös törmää venäläiseen työtuttavaan.

Bussilippuja ei voi ostaa etukäteen, vaan niiden hankkiminen aiheuttaa pitkäaikaista säätämistä bussin ovella. Seurue saa kuitenkin lopulta alakerrasta otollisen neljän hengen ryhmäpaikan, jossa on pöytä keskellä. Matka sujuu rauhallisesti syöden, ihmetellen ja välillä korttia pelaten (matka-aika 12.15 - 15.35, hinta 8 euroa). Rajalla passit tarkistetaan niitä keräämättä, paitsi EU:n ulkopuolisilta. Rajavyöhykkeen välittömässä läheisyydessä on kaksi hienoa tuulivoimalaa.


Riikaan saavutaan pitkällisten loppumutkittelujen jälkeen iltapäivällä, ja kartan tietoihin nojaten ryhmä lähtee kävelemään laukkujen kanssa kohti hotelli Bruninieksia, vaikka matkaa onkin pari kilometriä. Eksymisen välttämiseksi kävellään ensin suoraan pitkin Marijas -katua, jossa matkalaisten silmiin osuu ravintola Perse, ja hotelli Viktorijan kohdalta koukataan vasemmalle Bruninieku -kadulle. Kadun toisessa päässä hotellin löytäminen aiheuttaa yllättäviä ongelmia, kun se ei sijaitsekaan siellä missä pitäisi, eli numerossa kuusi. Syylliseksi osoittautuu ulkopuolella näkyvä nimi, joka ei todellakaan ole City Hotel Bruninieks, mutta visiitti respassa osoittaa paikan oikeaksi. Samoihin aikoihin juuri ennen sisäänkirjautumista alkaa kevyt kesäsade.

Hotelli Bruninieks on city-henkinen ja huoneet selkeästi kehittyneempiä kuin Lootoksessa. Aulabaarissa on Finnhits -oranssit, kainaloiden tuuletukseen hyvin sopivat korkealaitaiset sohvat. Ison oluttuopillisen hinnaksi paljastuu vaivaiset 85 centimiä (vajaat 1,30 e). Ainoa miinus hotellissa on suomalaisten määrä, joka on tässäkin paikassa kohtalainen. Lisäksi teutoonit valtaavat aika ajoin hissin. Allekirjoittaneiden valtaama huone 212 toisessa kerroksessa on tilava ja siinä on mielenkiintoinen kylpyamme, kun taas loput seurueesta saavat jännittävästi kahteen tasoon toteutetun tilan, jota ei ilmiselvästi ole suunniteltu konttausasennossa matkustaville.

Matkalaiset tarkastelevat aulabaarissa hetken aikaa Riika -opasvihkoa, jonka tuella pohditaan mahdollista ruokailupaikkaa. Latvialaishenkinen Staburgas mainitaan, mutta lopulta allekirjoittanut bongaa paitsi epäoikeudenmukaisesti nimetyn kasvisravintola Kamalan, myös samalta kadulta aivan lähistöltä uzbekistanilaisen Kokandan, jossa on värikäs laattasisustus ja pienet sisätilat.

Alkupaloiksi nautitaan vodkaa ja leikkelelautanen neljälle, kun taas pääruokina on oluen kera nautittuja shalik -lihavartaita (2) ja jonkinlaista risottoa (2), jonka alkukielinen nimi ei muistu jälkeenpäin mieleen. Risotto sisältää myös kuivattuja aprikooseja, mikä on optimaalinen ja suomalaisilta usein unohtuva vaihtoehto. Jälkiruoaksi valitaan jäätelöä ja kahvia, mutta seurueen naispuolinen alkoholisti tyytyy pelkkään konjakkilasilliseen, 2,50 Ls. Tarjoilijablondi on ripeä ja asiallinen, ja paikasta jää mieleen rehellinen tunnelma ja täysi vatsa.

Ravintolasta poistuttuaan seurue suuntaa pitkin Brivibas ielaa kohti Esplanaadi -puistoa. Brivibasin ja Elizabetesin kulmalla on 27-kerroksinen suomalaisten perinteisesti kansoittama töröhotelli Reva(l) Hotel Latvija, jonka toiseksi ylimmässä kerroksessa tiedetään sijaitsevan myös Sky Line -näköalabaarin. Korvialukitsevan hissimatkan jälkeen nautitaan olutta, joka saattoi olla Aldaris Zeltaa. Allekirjoittanut kuitenkin valitsee käsittämättömästi Guinnessia, joka on kaiken lisäksi puolitoista kertaa kalliimpaa.

Ryhmä valitsee korkean ikkunapöydän baarin oikeasta laidasta. Viereisellä sohvalla istuvat Raimo Summanen, Jari Litmanen ja tunnistamaton kalju setä, jotka tuoppinsa tyhjennettyään poistuvat. Baarin mainio näköala tarjoaa aitiopaikan myös lähestyvän sadekuuron seuraamiseen, ja näkyypä ohessa yksi salamakin. Luonnollinen poistuma baarista suoritetaan maisemahissillä.

Kaljojen jälkeen palataan Bruninieks -hotellin vieressä sijaitsevan viina- ja elintarvikepuodin kautta kotiin. Pienikokoisempi matkajaosto hankkii viisi litraa vettä, joka tällä kertaa ei pääse loppumaan kesken, halleluja. Alkoholijuomat, muun muassa naapurihuoneeseen ostettu samppanja, nautitaan MTV 2 -televisiokanavan videoita samalla kommentoiden. Nukkumaan lähdetään hyvissä ajoin jo yhdentoista jälkeen, joskin ennen sitä allekirjoittanut testaa kylpyammeen ja toteaa sen suhteellisen pienikokoiseksi jopa tavalliselle naisihmiselle. Riian vesijohtovesi on vihreää ja aamulla sakka on laskeutunut altaan pohjalle.