Blogista ovat tällä välin jääneet puuttumaan muun muassa työmatkat Amsterdamiin, Lontooseen, Kööpenhaminaan ja Sveitsin Neuchateliin - mainioita kohteita joka ikinen. Muisteluita kuitenkin kirjoittaa mielummin, kun on kokonaan vapaalla ja matkaseura niin ikään. Minibaarista, konferenssipäivällisestä ja haahuilusta hotellin lähimaastossa on muutenkin vaikea puristaa jutun juurta.
Mutta Pariisi! Minulla oli tähän asti Ranskan ja Italian mentävä black hole yleissivistyksessäni, ja rehellisyyden nimissä on todettava, että aloitin mieluiten ensin mainitusta.
Starttasimme kohti määränpäätä Finnairin lennolla lauantaina puoliltapäivin ja hyvissä ajoin ennen syyslomasesonkia, mikä takasi myös rauhallisen lähdön. Hintaa lennoille kertyi 234 euroa nokkaa kohden.
Ainoa etukäteen huolestuttanut tekijä tällä matkalla oli yhteisen kielen puuttuminen. Minä osaan eteläisemmistä kielistä vain espanjaa, seurueemme toinen jäsen italiaa ja kolmas pitäytyy englannissa ja saksassa. Näillä ei perinteisten stereotypioiden mukaisesti Ranskassa paljon juhlita. Toki muista kielistä oli jonkin verran apua esimerkiksi ruokalajien tai opasteiden ymmärtämisessä - vaikeudet alkoivat vasta, kun joku avasi suunsa ja odotti meiltä vastausta omalla kielellään. Pidemmällä matkalla ranska olisi saattanut jopa avautua kielitaitoiselle ummikollekin, mutta nyt kesti kolme päivää, ennen kuin uskalsin edes yrittää sanoa "Au revoir". Yleensä kun joku hyvästeli, vastasin "Merci", koska se nyt vain tuntui helpommalta.
Tarkennuksena on mainittava, että opiskelukaverini opetti minulle joskus vuosituhannen vaihteessa tärkeimmät kirosanat ranskaksi. Muistan ne vieläkin, joten osaan edes jotain. Taksissa matkalla lentokentältä hotelliin sain pikaisen kertauskurssin.
Lettini on vieläkin pystyssä Pariisin keskustan liikennekulttuurista. Autoilijat eivät suinkaan olleet aggressiivisia - ei edes taksikuskimme huutaessaan "Putain de merde" kollegansa kiilatessa. Liikenne vain soljuu pehmeän näköisesti eteenpäin, mutta ilman minkäänlaista logiikkaa. En oikein löydä tälle ilmiölle vertailukohtaa muilta matkoiltani. Esimerkiksi kaistamerkinnät ovat olemassa, mutta niillä ei oikeastaan ole väliä. Silti kukaan ei kuollut eikä edes haavoittunut. Huomattavasti suuremmassa vaarassa jalankulkijat olisivat esimerkiksi Baltian maissa, Puolassa tai jopa Espanjassa.
Noudatimme kuitenkin kuuliaisesti matkaoppaan varoituksia: Ranskassakaan vihreä valo ei tarkoita automaattisesti sitä, että voisit mennä tien yli. Pikemminkin edetään tilanteen mukaan, ad hoc. Tai ehkä pikemminkin laissez-faire.
Toinen etukäteinen stereotypia kielimuurin lisäksi oli tyly palvelu. Tästä meille ei kuitenkaan kertynyt havaintoja. Silloinkin kun kieli oli esteenä, henkilökunta teki parhaansa neuvoakseen. Sekalaisella ranskan ja englannin yhdistelyllä, eleiden ja viittoilun ohessa, kaikki asiointi hoitui kuten pitikin.
Koska seurueeseemme kuului gluteenitonta ruokavaliota noudattava, ruoan tilaaminen ei ollut aivan niin yksinkertaista kuin niillä, jotka voivat nauttia kahvin ja croissantin joko oikein tai väärin äännettynä. Etukäteen tulostettu ranskankielinen ohjelappu auttoi huomattavasti asiaa. Tosin itse keliakian taudinkuva ei paikallisille oikein avautunut edes ohjeen avulla - vaikka kyse on viljoista, monet päätyivät erikseen varmistamaan, voiko asiakas syödä kananmunia tai öljyjä.
Kiroileva
Tiesimme etukäteen, että hotelli on nk. arveluttavalla vyöhykkeellä ammatinharjoittajien osalta, ja yksi heistä olikin passissa kadulla jo saapuessamme.
Tässä vaiheessa meidän oli luonnollisesti nälkä, joten lähdimme tutustumaan hotellin ympäristöön. Suuntasimme Indianaan, joka vaikutti viihtyisältä ja lupaili asiakkaille myös edullista brunssia sunnuntaiaamuna. Päädyin valitsemaan fried chickeniä(!), jossa paikallista oli vain hervoton annoskoko. Kanat, klubileipä ja paistettu lohi papujen kera liikuskelivat kaikki 12-15 euron hintaluokassa.
Koimme myös hintaviin alkoholijuomiin tottuneiden suomalaisten suurimman mahdollisen järkytyksen heti kättelyssä: pöytään tilattu viinipullo saatetaan kiikuttaa pois, vaikka siellä on vielä viiniä jäljellä. Selityskin tähän saatiin myöhemmin seuraamalla kahvilakulttuuria sivusta - eiväthän ne paikalliset edes halua juoda sitä kaikkea vaan lähtevät kesken kaiken pois, jo on kummaa väkeä.
Vettä, viiniä, hedelmiä ja pikkusyötävää tankattiin läheisestä kaupasta useammalla kympillä. Kaikkia kahtatoista vesilitraa emme saaneet neljässä päivässä edes kulutettua. Suurinta hilpeyttä herätti odotetusti 6-pack 2,5 desilitran punaviinejä, 7,99 e. Korkinavaaja ei ollutkaan sitä mitä kielikorva olisi sanonut, vaan limonaderie(?). Sellainenkin kaupasta löytyi, mutta ostin kannatuksen vuoksi myös kierrekorkilliset miniviinit.
Toisin kuin opasteiden ja ohjeiden taso muutoin, metro osoittautui erinomaisen selkeäksi ja toimivaksi. Ainoa alkuvaikeus oli löytää asema, jossa on lipunmyyntipömpeli. Löydettyämme sellaisen loppu olikin helppoa, vaikka laitteen ohjaimena toimiva "vieritin" herättikin parin sekunnin ajan ihmetystä. Kaupunkia enemmän kiertelevälle 10 lipun annokset (12,70 e) ovat suositeltavampia kuin kertalippu.
Illalliseksi nautimme muun muassa 8,5 euron omelettia Ecole Militaren lähellä olevassa viihtyisässä ravintolassa, jossa on pehmustetut seinät. Saimme myös paikallisten tuttavien avulla ensimmäisen näköhavainnon Eiffel-tornista tunnelmallisen sateen ja syyspimeän keskeltä.
Päivän sitaatti: "Miulla on semmoinen ranskalainen humala. Että olen melkein humalassa, mutta sitten en kuitenkaan ole."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti