Vasta kolmantena yönä keksimme jättää wc:n valot ja ilmanvaihdon yöksi päälle. Ongelma ratkaistu! Tosin tästä oivalluksesta seurasi lähimpänä toilettea nukkuneelle matkailijalle yliannos vetoa ja syöksykierre flunssan jälkitautina iskeneeseen nielemis- ja kurkkukipuun, joka ei ole vielä tätä kirjoittaessakaan parantunut. Itse matkan aikana pystyin vielä onneksi syömään ilman puukkoa kurkussa, muuten olisi saattanut harmittaa.
Käynnistimme sunnuntain edellisenä päivänä havaitulla Indianan brunssihenkisellä aamiaisella, johon kuului taivaallisen hyvää voita, patonkia, munakokkelia ja lähestulkoon hakaristimuodostelmaan aseteltuja makkaroita ja pekonia. Annos maistui niin hyvältä, että aloimme havitella jälkiruoaksi mojitoja.
Tarjoilija puolittain naureskellen ja puolittain kauhistellen ihmetteli, haluammeko todella cocktailit ennen puoltapäivää. Mukavan palvelun kaupanpäällisiksi juoma annosteltiin melko vapaalla kädellä, aivan kuin kotinurkilla Repan Riihessä. Tosin veikkaan mintun olleen huomattavasti tuoreempaa kuin missään päin Suomea.
Ranskalaiset eivät varsinaisesti ole mitään opastaulujen maailmanmestareita (esimerkiksi ne toilettet on löydettävä joko intuition tai mahdollisesti aromin perusteella), mutta tämäntyyppisessä turistipyydyksessä tohelompikin pääsee perille. Muun muassa lippujen hinnat olivat näkyvästi esillä. Etukäteen varatuille ryhmille oli myös oma tyhjyyttä ammottava porttinsa, jolla päivystävä kärttyisän oloinen naisihminen joutui välillä neuvomaan hukassa olevia tai muuten vain hankaliksi heittäytyviä.
Kierros yläilmoissa sujui sutjakasti amerikkalaisia turisteja väistellessä ja nähtävää olisi riittänyt vaikka toisellekin sunnuntaille. Etukäteen meitä huolestutti, joutuuko takaisin tullessakin jonottamaan, mutta paluu sujui loppujen lopuksi yllättävän nopeasti. Väenpaljous alhaalla ei ollut ainakaan pienenemään päin iltapäivän kiertyessä kohti kello neljää.
Koska meillä oli matkan ajan taipumus kehitellä kantapaikkoja hyväksi havaituista ravintoloista ja kahviloista, palasimme Eiffelin jälkeen lounastamaan Ecole Militairen metroaseman viereiseen Le Comptoir du Sept'iin, jossa aterioimme jo edellisenä iltana. Pääsin testaamaan ranskalaista sipulikeittoa, ja olisin luultavasti tullut täyteen jo keitossa olleesta leivästä ja juustosta. En vieläkään ymmärrä, kuinka nämä pienet ihmiset voivat syödä alkuruoan, pääruoan ja jälkiruoan, jos yhdessäkin on yli 70-kiloisella naisella tekemistä.
Parempi puoliskoni nautti lounaalla myös matkan toisen (tai ehkä sittenkin jo kolmannen?) Creme Bruleen.
Ravintolasta jatkoimme matkaa takaisin Seinen rannalle määränpäänämme jokiristeily. Matkalla meidät yllätti muun muassa kymmenien naimisiinmenevien japanilaisturistien lauma, eikä se edes tainnut olla flashmob. Ostimme automaattipömpelistä risteilyliput a 12 euroa ja mietimme, mihin mennä seuraavaksi. Laivojen aikatauluista ei laiturilla ollut minkäänlaista tietoa, mutta tässäkään kysyvä ei tieltä eksynyt: löytyi myös perinteinen lippuluukku, jossa osattiin kertoa globaalilla valtakielellä, että seuraava risteily starttaa 18.30.
Laivassa oli syksyisenä alkuiltana ruhtinaallisesti tilaa. Jokivarren maisemat olivat erityisen kauniita hämärän tullessa, ja nähtiinpä myös etukäteen mainostettuja tanssiperformantikkoja. Risteily itsessään ei ollut mikään rauhoittava kokemus, koska toisiinsa sekoittuivat laivan koneiden jyly, pulisevat turistit, kirmailevat lapset, ranskankielinen ohjeistus ja istumapaikoille erikielisiä selostuksia varten liitettyjen "luurien" taukoamaton kolina. Teknisesti laite oli jonkinlainen vuoden 1993 kännykkämalliston ja metallisen suihkupään risteytys.
Rantauduttuamme ihmettelimme hetken aikaa Eiffelin valaistusta nopeasti pimenneessä illassa, ja parahiksi siinä seisoskellessamme alkoikin noin viiden minuutin mittainen ilotulitusta muistuttava valoshow. Eniten meitä ihmetytti päivän aikana se, kuinka torni on saatu vuoden 1899 aikaisella varustuksella kasattua ja vieläpä säilymään näihin päiviin asti. Valokuvat eivät juurikaan kerro rakennelman massiivisuudesta, vaan se on parempi kokea paikan päällä. Pariisilaiset itse tosin taitavat tuhahtaa koko höskälle.
Risteilyn jälkeen olimme vieläkin niin ähkyssä, että varsinainen ruokailu ei tullut kyseeseen. Palasimme metrolla kotinurkillemme ja talsimme vaihteeksi katua toiseen suuntaan. Sieltä löytyi alta aikayksikön pari sopivan oloista ravintolaa, joista toinen oli tulevista kantapaikoistamme kantaisin, Le Plomb du Cantal. Satavarmasti en enää muista, kummassa iltapala nautittiin. Allekirjoittanut valitsi alkuruokalistalta lautallisen makkarasiivuja virkistävän tuontioluen kera (tätä menua kannattaa harrastaa muuallakin kuin Saksassa tai Tsekeissä) ja muut seurueen jäsenet keskittyivät jälkiruokiin.
Nukkumaan mentiin hyvin marinoituina riittävän aikaisin, kuten onnistuneeseen kaupunkimatkailuun kuuluukin. Viimeistään tässä vaiheessa olin sisäistänyt postimerkin kokoisen televisiomme avustuksella, mitä on ranskaksi "sääennuste aamu- ja iltapäiväksi". Tosin minulle ei ole vieläkään selvinnyt, miksi paikallinen teksti-tv esitti graafisessa kuvassa vain maksimi- ja minimilämpötilat, mutta itse säätilan kuvauksen ymmärtääkseen olisi pitänyt osata ranskaa hieman enemmän. Nyt ottamaan mallia esimerkiksi eteläisestä naapurimaasta, tana.
Päivän sitaatti: "Can we have cocktails?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti