Helsinki-Dublin 27.7.2007

Varttia yli aamuseitsemän otimme suunnan Koivukylästä kohti lentokenttää. Ulkoilmanraikas pysäköintialue P4 autonraatoa varten löytyi pienen kiertelyn jälkeen vaivattomasti. Parkkeerauksen lopulliset kustannukset olivat kolmelta yöltä 27 euroa. Terminaalissa talsimme juuri löytämämme viisaimman matkanjohtajan opastuksella suoraan online -lähtöselvitystörtikän luokse ja siitä edelleen hitaanpuoleiseen matkatavaradroppiin.

Aamukahvin juomista kentällä rajoitti "holtiton" kolmen metrin jono, joten aamiainen sai odottaa Finnairin Airbus 320 -lennolle asti. Perillä Dublinissa oltiin sujuvan lennon myötä noin 11.10 paikallista aikaa 2 tunnin ja 50 minuutin lennon jälkeen.

Etukäteen oli päätetty turvautua ainaidylliseen ja hieman edullisempaan bussikuljetukseen (6 e) taksin asemasta. Varmuuden vuoksi sosiaalivastaavamme tiedusteli neuvoa kentän edustan lippuautomaatin luona päivystäneeltä bussiführeriltä, tai sitten tämä ajautui itsestään neuvomaan tietämättömältä näyttäviä turisteja, tapahtumasta ei ole tarkkaa muistikuvaa. Esimakua irlantilaisesta palvelutasosta saatiin ennen vuoron 748 lähtöä, sillä bussiführer osti automaastista liput puolestamme(!), kun taas kuljettaja vastaanotti laukkumme ja leimasi liput. Istumapaikoille yläkerran keulapaikoille haahuilimme sentään itse.

Joka tapauksessa olimme jo kehittämisjohtajan taustatuellakin selvillä oikeasta bussivuorosta eli 748, joka kuljettaisi matkaajat keskustan kautta Heustonin asemalle eli päätepysäkilleen. Kivenheiton päässä sijaitsi hotellimme Best Western Ashling. Maisemat matkalla olivat viihtyisiä ja innostus kasvoi, paikoin kielikin napsui.

Ashling osoittautui heti alkuun asialliseksi ja oikeaksi valinnaksi, josta matkanjohtaja onnittelee randomia, vaikka huoneet eivät olleetkaan vielä puolenpäivän aikaan valmiita. Jätimme siis laukut säilytykseen ja suunnistimme samalla kadulla sijaitsevaan paneloituun ja kaksiosaiseen lähibaariin, jota myös Millenniumiksi kutsutaan, ja skoolasimme matkan ensimmäiset Guinness -tuopilliset kahden autenttisen paikallisasukkaan seuratessa tiskillä urheilua televisiosta.


Millenniumista jatkoimme ohikulkua kohti Jamesonin panimoa, jonne emme kuitenkaan poikenneet. Sen sijaan suuntasimme lounaalle hieman edempänä sijainneeseen Quill'iin, jossa oli klo 13 aikoihin varsin täyttä ja hädin tuskin saimme itsemme sijoitettua nurkkapöytään. Allekirjoittanut valitsi ruhtinaallisen kokoisen caesarsalaatin (8,95 e), jossa oli kohtuullisen tukeva sisältö. (Ei suositella arkikäyttöön). Juomavesi todistettiin saman tien kohtuulliseksi nauttia, ainakin paremmaksi kuin Turussa keskimäärin.

Lounaalta palasimme kulmilla sijainneen Spar -kaupan kautta Ashlingiin sijoittumaan huoneisiimme (How do you spell this 'Lehikoinen'?) ja maistoimme tilkan Paddya.

Tästä matka jatkui pikaisen levähdystauon jälkeen kohti keskustaa ja Temple Baria. Aloitimme Guinnessilla Quays'issa. Baarin ruuhkaisampi tila (oletettavasti entinen tupakointipuoli) oli tupaten täynnä jo tähän aikaan iltapäivästä, mutta sivuloosista eli entiseltä savuttomalta puolelta saimme helposti istumapaikat.

Tämän jälkeen löysimme Oliver St. John Gogartyn syvimmän olemuksen ensimmäistä kertaa. Erittäin äänekkään pubin puolella lauma paikallisia blondeja hillui Queenin 'Don't stop me now':n tahdissa päättömästi jo kello kuusi illalla, mutta tämä ei herättänyt intohimoa virkamieskunnassa. Ehdimme nauttia Guinnessista suurimman osan, ennen kuin toistaiseksi selvittämättömästä syystä pöydät ja irtotuolit kerättiin pois.

Jatkoimme matkaa Dame Streetille. Äärimmäisen hädän vallitessa poikettiin äkkinäisellä päätöksellä Bragan's Bariin, joka osoittautuikin aidoksi ja viihtyisäksi paikaksi. Häijymmät voivat puhua läävästä, mitä se ikinä tarkoittaakin. Seinillä oli runsaanpuoleisesti Guinness -tauluja.



Päivällispaikan metsästys ei niin sanotusti toiminut. Etsittyämme turhaan ties-missä oppaassa mainittua ravintolaa (Dunne jotain) ja ei niin turhaan a-must-to-visit -leimalla hotellissa bongattua mukaelämystä (Chatham Brasserie, joka kuitenkin osoittautui Heineken -katastrofiksi), pakenimme vieressä sijainneeseen pizzeriaan (Little Caesars). Yksi koiranoksennus maksoi 12,50 euroa, sosiaalivastaavan tilaama viini oli kurppaista ja koko lähiseutua tuntui vaivaavan krooninen olutongelma: tarjolla oli lähinnä monikansallisia nesteitä väärästä päästä, ja monikansallisuudella ei tässä tapauksessa viitata Guinnessiin, vaan Lapin Kullan sukulaisiin.

Koska aina on sanottava myös jotain myönteistä, edellä mainittu sosiaalivastaavamme totesi pizzapohjan olevan onnistunut.

Illalliselta jatkoimme Hairy Lemonin (nimestään huolimatta tämä oli tylsähkö normipaikka, ja paikallinen meno oli alkuillasta jopa hieman hiipunut) kautta takaisin hotellille. Oluen hinta kehittyi päivän aikana Millenniumin 3,80 eurosta sittemmin nähtyyn lähes viiteen euroon pintiltä.

Hyvä päivä sai hieman väsyneen päätöksen, mutta huomenna uudestaan!