Aamulla kävelimme tuttuun tapaan keskusaukion kautta Sienna-kadulle ja edelleen Gertrudyn ja Starowilsnan kulmaan postitalon kohdalle, josta edellisenä päivänä koottujen turisti-infotietojen mukaan starttaisi minibussi kohti Wielickaa. Kyseinen paikka suolakaivoksineen sijaitsee noin 12 kilometriä Krakovan keskustasta kaakkoon.
Infon antamien kummallisten ohjeiden mukaan bussissa olisi pitänyt lukea kyljessä "Lux" tai "Dar", mutta emme jääneet odottelemaan sellaista, koska useampikin bussi näytti olevan matkalla Wielickaan päin. Minibussikyyti maksoi 2,50 zl eli matkaa ei voi pitää ainakaan kalliina (0,63 e).
Mutkaisen matkan jälkeen osasimme bussikuskin tiedotuksen ansiosta jäädä pois oikeassa paikassa. Opastekyltit ohjasivat toivottuun suuntaan eli varsinaiseen päämäärään oli matkaa enää sata metriä ylämäkeen. Paikan päällä noin klo 10.30 odotti pienimuotoinen tyrmistys: jono kehittyi viidenkymmenen metrin mittaisena ja u-kirjaimen muotoisena kohti lippukassaa. Liityimme jonon jatkoksi hiljaisenpuoleiseen kesäsateeseen, vaikka edessä olikin hetken päästä aivan liikaa amerikkalaisia (suu puhtaaksi, kuka meni kertomaan niille, että Eurooppakin on olemassa?). Toisaalta asiat voisivat olla huonomminkin, eli jono olisi saattanut olla täynnä brittejä.
Turisteilla on ilmeisesti mahdollisuus hankkia myös 120 zlotyn hintainen paketti, johon sisältyy kuljetus Krakovasta bussilla ja ryhmäkierros "jonon ohi" määränpäässä. Totesimme kuitenkin jo keskiviikkona, että emme tarvitse sellaista. Etenimme tehokkaasti mutta varmasti ensin piharakennelman katoksen alle ja sittemmin kohti määränpäätä. Hieman puoli kahdentoista jälkeen löysimme itsemme ovelta ja jatkoimme suoraan etuoikeaan lippukassalle, kiitos seurueen virallisen Lebensraummacherin.
Englanninkielinen Standard tour maksoi 55 zlotya, sama kierros puolaksi 42 zlotya. Seurueen Pekka tosin onnistui saamaan täältäkin opiskelija-alennuksen. Kulutimme vielä noin varttitunnin seuraavan englanninkielisen kierroksen alkamisen odotteluun ja kun nurkan takana alkoi näkyä liikehdintää, rynnimme Lebensraummacherin johdolla ovelle ja mukaan ryhmään (max 35 henkilöä per opas).
Suolakaivoksen osuus alkoi kuuluisaan tapaan 380 portaan laskeutumisella. Sen jälkeen etenimme pirteän, samalla viikolla työt aloittaneen opastytön johdatuksella eteenpäin, koska vapaat kierrokset eivät ole tässä turistikohteessa sallittuja eksymisvaaran takia: kierroksella nähdään ehkä vaivainen prosentti tai pari kaivoksen kaikista loukoista. Matka kuljettiin pitkin hämäriä käytäviä, kammioita ja kappeleita pullollaan moninaisia rakennelmia, reliefejä ja kaivostyöntekijöitä esittäviä nukkeja (ja suojeluskääpiöitä).
Välillä väistelimme edellä kulkevia ryhmiä, sillä paikassa käy pahimmillaan 7000-8000 vierasta päivässä. Kaikkiaan kierros oli yllättävän lyhyt, sillä ilmoitetun kahden tunnin sijaan olimme jo tasan puolentoista tunnin kuluttua määränpäässämme. Oppaan mukaan kaivoksen suolapatsaita ei saanut syödä, mutta seinistä olisi halutessaan saanut ottaa suolaa muistoksi. Ilman työkaluja tästä toimenpiteestä ei tosin tullut juuri mitään.
Oppaan antamien ohjeiden mukaisesti jatkoimme viitoitettua tietä kohti suolakaivoksen ravintola-baaria, jossa nautimme lounaaksi punaisten muovitarjottimien ja muovisten kippojen lomasta tarjottua pikaruokaa: valinnat kohdistuivat jälleen zurek-keittoon ja bigosiin, joiden maku oli mainio mutta zurekin ulkoinen olemus hieman oudohko (= kokonainen makkara kelluu keskellä lientä). Hintataso oli kuitenkin edullinen ja esimerkiksi muoviin kääritty leipäpaketti maksoi huikaisevasti yhden zlotyn.
Aterian jälkeen koukkasimme kulman taakse nauttimaan unohtumattomat G&T:t, jolloin tiskillä kuultiin seuraava hieman tautologinen vuorosanojen jono.
Teemu1: "Gin tonic"
Pekka: "Gin tonic"
Teemu2: "two gin tonics, please"
Teemu3: "Sultsina tonics?"
Teemu2 : "!?!?"
Mainittakoon, että Teemu nro2:n olisi tarkoitus väitellä englanniksi, joten kyseisen toimituksen ennusmerkit eivät ole kovin suotuisat.
Nestemäisen jälkiruoan jälkeen seuruettamme odotti järkyttävän monimutkainen paluu hissille: tätäkään vaihetta ei todellakaan voi suorittaa itsenäisesti, tai muuten olisi vieläkin etsimässä ulospääsyä. Kuljimme oppaiden johdolla portaat alas ja hetken ihmettelyn jälkeen osa turistien laumasta jakautui vapaaehtoiselle suolakaivosmuseon kierrokselle (suunta oikeaan), kun taas hissille menijät lähtivät vasempaan. Matka oli pitkä, ja lopullinen hissijonotuskin vei kymmenisen minuuttia, vaikka kulkuvälineitä toki oli kaksin kappalein ja ilmeisesti molemmissa oli korit kahdessa eri kerroksessa. Varsinainen matka maan pinnalle sujui nopeasti ja vaivattomasti, joskaan sitä ei voi suositella hissikauhuisille.
Pääoven edustalta jatkoimme takaisin bussipysäkille ja tilanpuutteen vuoksi jakauduimme kahteen eri minibussiin. Teemu, Teemu ja Pekka lähtivät ensimmäisellä ja jäivät pois täysin oikealla pysäkillä, koska bussikuski julisti postitalon kohdalla suureen ääneen: "Finish". Jäljessä tulleet serkukset sen sijaan olivat jääneet hieman liian aikaisin pois kyydistä, joten heitä odoteltiin hetken aikaa aina mielenkiintoisen kirjakaupan yläkerran (opiskelijahenkisessä) baarissa, jossa seurue oli matkanjohtajaa lukuunottamatta vieraillut jo edellisenä päivänä. Paikan sisustus oli ainutlaatuinen sekoitus pankkikonttorin leikkinurkkausta, maalikauppaa ja kirpputoria, minkä vuoksi on harmillista, ettei siitä saatu yhtään kirkassävyistä valokuvaa.
Osa seurueesta suoritti lyhyen hotellipyörähdyksen, jonka jälkeen nautittiin päivällinen Bracka -kadulla kodikkaassa Gospoda Dezerterissä. Vielä puoli kahdeksan aikaan paikka oli melko tyhjä ja seurue majoitettiin lähes oviaukkoon, mutta tuntia myöhemmin tilanne näytti kokonaan toisenlaiselta. Alkupaloina oli sekalaista juustoa ja lihaa. Pääruokalista taas on kadonnut kokonaan muistista, mutta matkanjohtajan valinta kohdistui pitkästä aikaa kalaan eli sopivan kokoiseen annokseen keitettyä ahventa, puolalainen paikallisherkku sekin. Terveisiä Savoon!
Teemu ja Pekka suorittivat iltakävelyn takaisin hotelliin, muut Teemut ja Pekka taas turvautuivat taksikyytiin. Illalla ohjelmassa oli vähän aikaa puolalaisen oudon kuuloisen standardimusiikin kuuntelua, koska levyjä oli lopultakin saatu hankittua edellisen päivän kaupunkikierroksella ja vieläpä keskusaukion laidan ostoshelvetin levyosastolta.
Päivän vihje 1:
Klo 10.30 Wielickaan saapuneina selvisimme noin 80 minuutin jonotuksella suolakaivoksen lippukassalle ja lopulta sisään kaivokseen, mutta hieman myöhemmin tulleiden kohdalla jono näytti huomattavasti vakavammalta. Suotavinta on olla paikalla heti avaamisaikaan.
Päivän vihje 2:
Turistikohteiden lippukassoilla ei automaattisesti kannata pyytää samanlaista tikettiä kuin edellä asioinut kanssaseuralainen. Muuten voi käydä kuten Teemulle, joka osti vahingossa valokuvausluvan (10 zl), vaikka ei omista kameraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti