Dublin 28.7.2007

Lauantaipäivämme alkoi Ashlingin laadukkaalla aamiaisella, johon sisältyi odotetusti munia, makkaroita, pekonia, veripalttua, tomaattia, jogurttia, hedelmiä (a la greipit nenään) ja kahvia tai teetä. Aamuvarhainen kommunikointi tosin osoittautui viikonlopun mittaan vaikeahkoksi ainakin puolelle seurueesta: aasialaisen tarjoilijattaren aksentilla lausuttuun "Coffee or tea?" -kysymykseen ei välttämättä kannata vastata "yes, please".

Aamiaiselta jatkoimme lennossa matkaa suuntana länsi ja kivenheiton päästä alkanut massiivinen - yli 700 hehtaarin? - Phoenix Park. Pitkällisen ylämäkikävelyharjoituksen jälkeen sopiva porttikin löytyi ja onnistuimme pääsemään puistoon asti.

Phoenix Park

Lyhyellä kierroksella havaittiin mm. lintujen ruokkijoita, viheriäisiä puita, kauniita istutuksia ja ylifallisen turha Wellingtonin sotamuistomerkki. Hieman kauempana olisi sijainnut myös Dublinin eläintarha, jossa suomalaisturistien serkut ääntelivät häkeissään kutsuvasti, mutta emme kuitenkaan vierailleet paikan päällä.

Erikoisin löydös oli keskellä-ei-mitään mutta silti lähellä puiston halkovaa valtaraittia sijainnut penkillä varustettu harmaa katos, jonka tosiperäinen funktio ei täysin auennut matkaajille. Suomessa kyseinen rakennelma olisi todennäköisesti spreijattu täyteen töhryjä ja koristettu teinien tai alkoholistien pussikaljasirpaleilla, mutta kumpaakaan ei Dublinin versiossa havaittu. Ainoastaan omalaatuinen lammikko katoksen alla kiinnitti huomiota. Sovelsimme paikkaa onnistuneesti Paddyn nauttimiseen ja lepotauon pitämiseen, viskiä lukuunottamatta puiston etikettiä kunnioittaen.

Kuvassa taas on jotain aivan muuta, rakennuksen olemus ei ole tiedossa.



Puistokierroksen jälkeen harjoitimme postikorttien kirjoittamista hotellin bistrossa. Tapahtumaa säestivät luonnollisesti Guinness -annokset. Koska lauantai oli vierähtänyt iltapäivään, kävelimme sinisenkirkkaaseen O'Shea's -lounaspaikkaan Merchant -kadun kulmaan. Puolen ämpärillisen kokoiseksikin nimitetty lamb stew maksoi 10 euroa, ja Pekan kaali- ja pekoniannos suunnilleen saman verran. Perunoiden rippeitä lukuunottamatta annokset olivat koostaan huolimatta helposti nautittavat. Pekka onnistui melkein unohtamaan reppunsa, koska paikallinen kaali menee helposti päähän.

Lounaspaikkaa vastapäätä havaittiin vuodelta 1198 periytyvä Brazen Head, joka siten nimittää itseään Dublinin vanhimmaksi pubiksi. Jälkiruoaksi puolet seurueesta nautti Bulmers -siideriä ja loput Bailey'sia - 5,20 e. Hieman ylimielisten tarjoilijattarien (siis maassa, jossa kaupassakin kysytään, kuinka voit) ulosantia kompensoi taustalla kaikunut Ave Maria.

Televisiosta seurattiin samalla hurlingia lähes tyhjän tilan vallitessa. Sisäterassilla ja kolmiosaisen pubin muissa lokeroissa saattoi tosin istua enemmänkin väkeä.

Brazen Head

Vatsa täynnä päädyimme entisen kasarmin alueella sijaitsevan National Museumin (Irlannin historian vaiheita, ilmainen sisäänpääsy) ja Millennium -pubin kautta hotelliin lepäämään aina iltakuuteen asti. Matkaa jatkettiin reippaasti sosiaaliosaston jo edellisenä päivänä havaitsemaan Porterhouseen, joka on ehta kansanpub täynnä mainioita pienpanimotuotteita. Etenkin paikan oma Red Ale herätti positiivista huomiota. Tässä vaiheessa testauksen kohteena oli Guinness -tyyppinen Plain.

Edellisestä päivästä viisastuneena yritimme hoitaa päivällisen kunnialla kotiin, ja suunnistimme ennestään tuttuun Oliver St. John Gogartyyn. Sivistyneen oloinen yläkerran ruokapuoli oli tuttuun tapaan tukossa, mutta varasimme matkanjohtajan opastuksella pöydän neljääkymmentä minuuttia myöhemmäksi eli klo 20.30.

Odotellessa istuimme juomien kera nk. tupakkavälikatoksessa ilman tupakkaa, ja nautimme sateen ropinasta, paitsi ettei siitä oikeasti mitään kuulunut. Allekirjoittanut teki koko matkan turhimman ostoksensa ja kulutti 7,40 euroa (!) giniannokseen ja kahteentoista senttilitraan pullotettua tonicia. Valitettavasti olut ennen ruokailua on havaittu vielä huonommaksi vaihtoehdoksi.

Aterioimaan päästiin odotettuun aikaan, ja huolimatta asiallisesta ilmapiiristä ja pöytien valkoisista liinoista, meitä ei heitetty ulos. Pekka tilasi annoksen makkaroita, mutta sai lautasellisen pekonia, jota oli syönyt jo päivällä. Pienen valituskierroksen jälkeen tilanne korjaantui.

Ensimmäinen Teemu valitsi ylikoulutettua Trinity Collegen kanaa (kyllä, kanatkin tekevät väitöskirjoja, kuten tämä blogi osoittaa) ja toinen Teemu jo edellä mainitun pekoni- ja kaaliannoksen. Kolmas Teemu päätti rohkeasti investoida koko maallisen perintönsä ja kokeili pääruokalistan hintahuippua, Anna Livia Seafood (26,95 e). Annosta koristi kokonainen rapu, joka oli saanut taustajoukoikseen lohta, katkarapuja, muutaman simpukan, pastanrippeitä ja erinomaisen kastikkeen. Ruokajuomaksi valittiin luonnollisesti Guinnessia, mutta edelleen on huomattava, että paras makunautinto syntyy savustetusta tai paistetusta kalasta yhdistettynä tähän tunnettuun stoutiin. Irlantilaisilta kyseinen yhdistelmä on ainakin läpikäymiemme ravintoloiden menujen perusteella jäänyt havaitsematta.

Gogartyn ruoka oli kaiken kaikkiaan mainiota. Ainoastaan Seafood osoittautui ruokaisuudessaan syöjänsä nälkätilanteeseen nähden ylivoimaiseksi, mutta muu seurue avusti kiitettävästi ylijäävien partikkeleiden nauttimisessa.


Anna Livia Seafood (St. Oliver John Cogarty)

Päivällisen jälkeen olimme odotetun kuolleita, ja jatkoimme lähes suoraan hotelliin nukkumaan halki kauniiden iltamaisemien. Myös muutama sinisenvihreä valokuva onnistuttiin saamaan aikaan.



Ja kyseinen Dublinia halkova ja lukuisten siltojen värittämä joki on siis nimeltään Liffey. Paikallisten vesistöjen unohtaminen on ensimmäinen matkanjälkeisen dementian oire.